Elokuva
Tunnustan olleeni elämäni aikana kaksi kertaa väärässä. Ensimmäinen moka oli julkisesti lausua, ettei Suomi tule ikinä voittamaan jääkiekon maailmanmestaruutta, ja kun niin suureksi ilokseni kävi ensimmäisen kerran vuonna 1995, niin jatkoin mustia profetioitani tuomalla julki sen, ettei Suomi sitten ainkaan Euroviisuista tulee konsaan ykkössijaa kahmimaan. Tuli vuosi 2006 ja Lordin Hard Rock Hallelujah, eikä allekirjoittaneen auttanut muuta kuin toistamiseen myöntää ennaltanäkemisen lahja yliarvostetuksi, kun bändi vei voiton Ateenassa järjestetyssä loppukilpailussa.

Siitä samasta hetkestä alkaa Antti Haasen dokumentti Monsterimies, joka seuraa viisuvoiton jälkeistä huumaa, sitä seurannutta krapulaa ja pitkään jatkunutta alamäkeä niin levymyynniin, yleisökadon kuin bändiä kohdanneiden traagisten tapaustenkin suhteen. Kun vuosi 2011 koittaa, bändillä on velkaa satoja tuhansia ja tuloja nolla. Kaikesta huolimatta nokkamies Mr. Lordi, eli Tomi Putaansuu, jaksaa yirttää omalla konseptillaan, vaikka välillä epätoivo tuntuukin musertavan yltiöpäisesti mielikuvitukseensa uskovan miehen maahan, eikä tukena tunnu olevan ketään muita kuin varauksetonta tukeaan ainoalle lapselleen tarjoava äiti Aino ja paras kaveri Pete.

On varsin ymmärrettävää, miksi Mr. Lordi on lehtien palstoilla antanut Monsterimiehelle paljon kritiikkiä, sillä monin paikoin lähelle päästetty lapsuudenystävä, ohjaaja Haase, tuntuu kieltämättä keskittyneen kaikkeen negatiiviseen energiaan bändin ja Putaansuun ympärillä, pyrkiessään tarkasti valittuine välikuvineen päät painuksissa takahuoneissa lattiaa tuijottelevista muusikoista maksimoimaan masennuksen määrän. Keikoilla ei käy väkeä, bändin nimikkokapakka Rovaniemellä suljetaan asiakaskadon vuoksi ja yhtyeen rumpali kuolee.

Toisaalta Haase (kuvassa bändin keskellä) antaa Putaansuulle avoimen foorumin sanoa sanottavansa satojen kirosanojen siivittäminä, sillä tyrannimaisin ottein orkesteriaan johtava Mr. Lordi on koko konkkaronkan henki ja sielu, yksinvaltias, joka voi antaa kenkää rumpalille, jos tämä, nakkaamalla kapulat keikan lopuksi yleisöön, tekee itsestään suuremman numeron kuin yhtyeen kiistaton päähahmo. Uuden levyn julkistukseen sijoittuva finaali on kuitenkin nostattava, valaen niin yhtyeen jäsenten kuin yleisönkin uskoa jatkuvuuteen. Paljosta puheesta huolimatta Monsterimies ohittaa niin musiikin luomissessiot kuin bändielämänkin, sekä ymmärrettävistä syistä totaaliseksi flopiksi osoittautuneen Dark Floors -elokuvan (2008), jonka tekemisen sijaan bändin olisi kannattanut keskittyä kuuman raudan takomiseen ja uuden luomiseen, sen sijaan, että se sijoitti varojaan ja energiaa lapsellisen naiiviin kauhuleffaan.

Oli sitten julkisen likapyykin vatvomisen taustalla sitten pelkkä mainoskikkailu tai aito ja asiallinen närkästys, Monsterimies on kuitenkin mukavasti pelkistetty ja mielenkiintoinen, tosin varsin yksipuolinen, läpiluotaus kansainväliseen menestykseen kasvaneesta ilmiöstä ja kaukaa kylmästä Lapista tulleen pikkupojan haaveesta, jossa hirviöt johtavat universumia ja tekevät maailman parasta musiikkia.

Yhteenveto

Turhasti masentava, mutta draamankaareltaan silti eheä ja huomiseen uskova rockidokkari Kissin ja muiden kasarihevibändien jalanjäljissä jääräpäisesti kulkevasta Lordi -yhtyeestä ja sen johtajasta Mr. Lordista, jonka usko, vaikka koetuksella välillä onkin, ei lopu.