Elokuva
Earl Brooks (Kevin Costner) on menestyvä yrittäjä, ihailtu mesenaatti ja kotikaupunkinsa Portlandin Vuoden mies. Hän asuu suuressa talossa, hyvällä seudulla ja on onnellisesti aviossa kauniin vaimonsa Emman (Marg Helgenberger) kanssa. Kadehditun kokonaisuuden kruunaa pariskunnan rakastettu tytär Jane (Danielle Panabaker). Mutta kiiltävä julkisivu kätkee taakseen myös toisen maailman, sellaisen missä herra Brooks niin ikään edustaa lajinsa huippua. Peilikuvamaisesti se toinen maailma on pimeä paikka, ulkoisesti normaalia kaupunkia muistuttava tuonela, missä herra Brooks väsymättä saalistaa alter egonsa Marshallin (William Hurt) kanssa. Herra Brooks ei suinkaan ole psykopaatti sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan pohjimmiltaan kuin kuka tahansa meistä, addiktionsa kanssa kamppaileva ja sille liian usein periksi antava ihminen. Vuosikaudet kitkatta toiminut öinen yhteistyö Marshallin kanssa kuitenkin vaarantuu, kun herra Smith (Dane Cook) sattuu valokuvaamaan jotain sellaista, mitä kenenkään ei pitäisi ikinä nähdä. Tiukassa tilanteessa herra Brooks oivaltaa ulospääsyn sietämättömäksi käyvästä kaksoiselämästään, mutta herra Smithin yllättävä lunnasvaatimus pakottaa tämän vielä kerran antamaan periksi pimeälle puolelleen. Samaan aikaan omienkin ongelmiensa kanssa painiskeleva etsivä Atwood (Demi Moore) pääsee pikkuhiljaa peukalonjälkimurhaajaksi nimetyn tukkusurmaajan jäljille.

Mr. Brooks on yllättävän laajakatseinen kurkistus ihmismielen pimeimpiin sopukoihin ja psyykeltään erilaisten eläjien maailmaan. Se tuo tyylikeinoiltaan ja varsinkin Kevin Costnerin rauhallisen ja harkitun roolityön tiimoilta mieleen Brian De Palman Raising Cain -Kahdet kasvot -elokuvan (1992) ja vaikkapa juuri Nelosella nähtävän, maanmainion Dexter -sarjan. Henkilönä herra Brooks on yhtä aikaa sekä tarinan protagonisti että antagonisti, hyvä ja paha, jota kuitenkin kummasti sympatiseeraa, koska muut saman maailman jakavat ovat sieluiltaan vieläkin turmeltuneempia. Missään vaiheessa ei Raynold Gideonin pieteetillä kirjoittama tarina syyllisty yksisilmäiseen besserwisserismiin tai edes yritä rationalisoiden analysoida herra Brooksin mielentilaa tai sen alkulähteitä. Osuvat aprikoinnit pahuuden periytymisestä synnyttää myös yhtäläisyyksiä David Cronenbergin mestarilliseen A History of Violence -elokuvaan.

Ohjaaja Bruce A. Evansilla ei ole CV:ssään vasta kuin yksi kokopitkän elokuvan ohjaus, Christian Slaterin tähdittämä tympeä actionkomedia Kuffs – Konnaakin kovempi, vuodelta 1992. Ja juuri ohjaajan kokemattomuus kokonaisuuden hallitsemisessa näkyykin valkokankaalla paikoin päällekäyvänä epävarmuutena. Evans jaksaa vaivoin pysytellä elokuvansa vaatimassa rauhallisessa tahdissa ja lipsuu aika ajoin typerien väkivallanpurskausten ja hidastettujen ampumavälikohtausten upottavaan hetteikköön. Päälleliimatuimpana ehdottomasti köyhän miehen Matrixina räiskivä tulitaistelu, jossa raaka rokki ja motivoimattomat hidastukset muodostavat lapsellisen symbioosin. Sitä vastoin ohjaaja Evans on mies paikallaan kuvatessaan herra Brooksin ja Marshallin  interaktiivista elämää. Muulle maailmalle näkymätön Marshall ottaa konkreettisesti paikkanssa tilanteissa, ja vaikka ääneen ajatellut keskustelut näiden kahden välillä ensin vieraannuttavatkin, nopeasti niistä muodostuu kihelmöivän jännittävä elementti elokuvan syvimpään olemukseen. Myös muutama muhkea äänishokki on onnistuttu upottamaan mukaan intensiiviseen elokuvaan, pitämään huolen siitä että katsoja pysyttelee suurimman osan ajasta aivan penkkinsä reunalla.

Isoin kiitos näinkin onnistuneesta lopputuloksesta kuuluu ehdottomasti pääosan Kevin Costnerille, jonka liioittelematon ja aikuinen tulkinta mieleltään erilaisen Mr. Brooksin edesottamuksista on yksi miehen uran parhaista. Aina varma laitahyökkääjä William Hurt tekee niin ikään viileän vierailun kankaalla maailmansa yksinkertaistaneena Marshallina, mutta taitavampikaan kaksikko ei kykenisi korjaamaan Demi ”No more!” Mooren aikaan saamia tuhoja. Botoxilla muoviseksi muuttunut Moore yrittää epätoivon vimmalla rakentaa karskia kyttää, jonka alituinen agressiivien käyttö ja naurettavan macho pyssyn heiluttelu kuuluisivat tyystin eri elokuvaan, ja vielä tyystin eri näyttelijän esittäminä. Koomikkona tutumpi Dane Cook kasaa parista palikasta elokuvan epämiellyttävimmän hahmon herra Smithin, jonka halajama yhteistyö herra Brooksin kanssa on motiiveiltaan pelottavan todenmukainen.

Yhteenveto
Arvostustakin ansaitseva psykologinen jännäri, joka osoittaa hienosti että Kevin Costnerin riskien otto rooliensa valinnassa kannattaa. Ilman Demi Moorea lopputulos olisi varmasti ollut vieläkin nautittavampi cocktail tummia tuntoja ja sulaa hulluutta.