Alkuperäinen nimi: 
Public Enemies
Julkaisija: 
Valmistusvuosi: 
2009
Valmistusmaa: 
Ohjaaja: 
Ikäsuositus: 
13
Kesto: 
145
Public Enemies
Jussi U. Pellonpää, Pe, 14/08/2009 - 00:00

Elokuva
1930-luvun alkupuolella, samaan aikaan kun Yhdysvallat kitui lamakauden kurimuksessa, John Dillinger (Johnny Depp) teki tuhdin tilin ryöstelemällä pankkeja. Dillingerin jengi, johon kuuluivat mm. Harry Pierpont (David Wenham), John ”Red” Hamilton (Jason Clarke), Homer Van Meter (Stephen Dorff) sekä pelätty sosiopaatti Babyface Nelson (Stephen Graham), saivat tempauksillaan pörssiromahduksen keskellä hapuroivaan hallitukseensa kyllästyneen kansan suosion ja sen myötä poliisin erikoisyksikköä johtaneen, poliittisesti tarkkavainuisen J. Edgar Hooverin (Billy Crudup) erityishuomion. Hoover palkkasi uuden ajan agenttiensa keulakuvaksi mm. kuuluisan gangsterin Pretty Boy Floydin (Channing Tatum) tappaneen Melvin Purvisin (Christian Bale) ja julisti Dillingerin yhteiskunnan viholliseksi numero yksi. Fiksu ja filmaattinen Purvis yhdisti eri viranomaisten yksiköt, teknisti rikostutkimuksen ja loi pohjan liittovaltionpoliisin FBI:n ja sen agenttien, G-miesten (Government man), synnylle.

Ryöstömatkoillaan Dillinger tapasi myös elämänsä rakkauden, yökerhon narikassa leipäänsä ansainneen Billy Frechetin (Marion Cotillard), joka liittyi rosvojoukkoon sen muiden jäsenten puolisoiden jatkoksi. Monien petollisten tapahtumien summana, joihin ottivat osaa myös maastakarkotusta pelkäävä romanialainen prostituoitu Anna Sage (Branka Katic) ja gangsteripäällikkö Al Caponen torpedona mainetta hankkinut Frank Nitti (Bill Camp), Purvisin ja Dillingerin verinen ja lukuisia siviiliuhrejakin vaatinut kissa ja hiiri -leikki tuli päätökseensä Chicagossa kesäkuun 22. 1934 Biograph-elokuvateatterin edessä FBI:n järjestämässä väijytyksessä.

Teknisesti täydellinen elokuva

Public Enemies on mestarillinen elokuva. Ohjaaja Michael Mannin kinemaattinen voimalaitos, jossa kaikki tarinankerronnan aspektit ovat juuri oikeilla paikoilla. Teknisesti silmiä hivelevän kaunis ja komea, taiteellinen riemuvoitto, jossa elokuva on niin illuusion luovana instrumenttina kuin tarinakertomisvälineenäkin täydellisesti tekijöidensä hallinnassa. Mann kertoi tehneensä koekuvauksia uuden digitaalitekniikan mahdollistavilla kameroilla pääkuvaajansa Dante Spinottin kanssa ja ”jääneen saman tien koukkuun niin, ettei paluuta perinteisen filmin käyttöön enää ollut”. Mannin tavaramerkki, vauhkot käsikamera-ajot, ja Spinottin sujuvat kompositiot ja arkkitehtuuriset sommitelmat yhdistettynä ultratarkkaan digitaaliseen teräväpiirtokuvaukseen, laadukkaaseen lavastukseen ja ehtaan epookkiin eivät vain näytä, vaan ovat elävää pula-ajan Amerikkaa.

Huipputerävä kuva mahdollistaa myös tunnetilat aivan uudella tavalla iholle tuovien erikoislähikuvien käytön, vaativan tekniikan, joka ei anna anteeksi yhtäkään virhettä millään elokuvanteon osa-alueella. Niinpä myös erikoistehosteet ja meikkaus ovat luku sinänsä, täydellisen onnistunutta ammattityötä, jotka pitää nähdä itse, ennen kuin niitä uskoo todeksi. Parhaimmillaan Spinotti on elokuvan monissa hurjissa ja väkivaltaisissa toimintakohtauksissa, joissa yöllisten tulitaisteluiden jokainen yksityiskohta toistuu hypnoottisen tarkasti ja katsomossa pitää paikoin erikseen muistuttaa itseään hengittämisestä. Pula-ajan Heat - Ajojahti (1995), voisi sanoa pula-ajan viitatessa vain ja ainoastaan elokuvan tapahtumien aikakauteen.

Tämä tarina on tosi

Mannin, Ronan Bennettin ja Ann Bidermannin sovitus Bryan Burroughin järkälemäisestä gangsterikronikasta Public Enemies: America's Greatest Crime Wave and the Birth of the FBI, 1933-34 on paitsi harkittua henkilökuvausta ja lama-ajan tunnetilojen kartoitusta, myös autenttinen ajankuva ja realistinen rekonstruktio tapahtumaketjusta, joka muutti amerikkalaista lainvalvontakäytäntöä modernimpaan suuntaan.
Mannin ote kohteisiinsa on yhtä aika hellä, mutta myös tiukka ja sääliä tuntematon. Hän ei romantisoi ryöstöretkillään sivullisia armotta tappavaa rosvoporukkaansa, mutta ei nosta epäilyttävän herkästi liipaisimesta vetäviä lainvartijoitakaan jalustalle. Ainoa asia, minkä Mann selkeästi tuomitsee, on petollisuus, joka henkilöityy ”punapukuiseen naiseen” Anna Sageen sekä Dillingerin ilmiantavaan Frank Nittiin, joka pomonsa Caponen määräyksestä poistatti kiusallista julkisuutta hämärähommille tuoneen lööppikuninkaan etusivuilta. Public Enemiesin tapauksessa Mann liikkuu mestarin ottein paitsi jännityksen ja aidon ajankuvan parissa, myös alueilla, jotka koskettavat oikeasti.

Dillingerin tarina on kerrottu valkokankailla jo usein aiemminkin (Dillinger (1945), The FBI Story (1951), The Lady in Red (1979), Dillinger (1991) ja The Real Untouchables (2001)), mutta lähimmäksi legendaa on, ennen Public Enemiesia, päässyt asehulluna antipasifistina tunnettu John Milius elokuvallaan Dillinger – maailman paras pankkirosvo! vuonna 1973. Samaan tapaan Mannin kanssa, myös Milius otti pienen budjetin elokuvassaan taiteellisia vapauksia ja sijoitteli tapahtumia ja henkilöitä aikajanaa manipuloiden, mutta Miliuksen näkemys oli - kaikesta verisestä väkivallasta riippumatta - enemmänkin Dillingerin yksityisyritteliäisyyttä ymmärtävä ja paikoin tahattoman koominen. Miliuksen elokuvan ”sankareita” Purvisia ja Dillingeria esittivät rooleihinsa armottomasti ylivanhat Ben Johnson ja Warren Oates, joka kylläkin ulkoisesti muistutti kuuluisaa pankkirosvoa hämmentävän paljon.

Talentteja tuhlattavaksi asti

Johnny Deppin charmi ja karisma ovat hyvässä hyötykäytössä hurmaavan persoonallisen roiston roolissa, jolla on kuitenkin myös pimeä puolensa. Depp herättää Dillingerin henkiin hämmästyttävän yksinkertaisin keinoin, pelkillä katseilla ja eleillä, ilman päälleliimattua rehvakkuutta, joista konnake oli rikosuransa lisäksi myös tunnettu (todellinen Dillinger vieraili poliisiasemilla juttelemassa virkavallan edustajien kanssa ja mielellään myös kuvautti itseään näiden seurassa). Jäyhä ja säälimätön Melvin Purvis on taitavasti tasapainoittava vastavoima Deppin eläväisemmälle Dillingerille, jonka hahmon Christian Bale ottaa haltuun hallitusti, ilman turhia kommervenkkejä. Billy Crudupin Hoover on niin ikään arvokkaasti aihioitu, tuleva poliittinen vaikuttaja ja kansakunnan vahtikoira esitetään nerokkaana poliittisena taikurina, joka osasi jo uransa alkuvaiheissakin vedellä oikeista naruista luodessaan lähes omaksi valtiokseen valtion sisällä muodostunutta agentuuriaan.

Elokuvan jokainen rooli (mukana myös mm. Giovanni Ribisi, Rory Cochrane, Shawn Hatosy ja erityismaininnan ansaitseva Stephen Lang) ja sen pienimmätkin läpikävelyt on täytetty ns. käsityönä, oikeilla ihmisillä, joiden kasvot, ääni ja kehonkieli ovat juuri rooliin haluttuja. Roolituksesta vastanneet Avy Kaufman ja jo legendaksi kasvanut, alansa parhaiten palkattu casting director Bonnie Timmermann ovat onnistuneet tehtävässään erinomaisesti. Hienosta elokuvasta Pariisin varpunen - Edith Piaf (La môme, 2007) Oscarin voittanut Marion Cotillard tekee uskomattoman upean roolityön maailman parhaimpaan pankkirosvoon rakastuvana tyttösenä, jonka kautta kaikki karvaimmat menetykset saadaan käsinkosketeltavasti kokea. Finaalissa Cotillardin maagisesti taikoma sanaton, mutta niin musertava surun hetki tulee jäämään elokuvahistoriaan yhtenä koskettavimmista kohtauksista.

Ajan sävelet

Mannin luottosäveltäjän Elliot Goldenthalin score on kaikessa yksinkertaisuudessaan upea, elokuvan mahtavia kuvallisia panoraamoja ja tiukkoja lähiksiä taustoittava kokonaisvaltainen musiikkiteos, joka voimistaa tunnetilat äärimmilleen. Rauhalliset ja karun koskettavat, pääasiallisesti pianolle luodut tunnelmapalat kasvavat dramaattisiin mittoihin isomman orkesterin ottaessa ohjat ja toimivat kohtauksissa täydellisesti. Tuhon tunnot tavoittava Drive To Bohemia, musertavan surullinen Billie`s Arrest, herkkä Phone Call To Billie sekä uskomattomasti ajan ja paikan pysäyttävä Jd Dies ovat jokainen ansainneet paikkansa elokuvamusiikin historiassa.

Elokuviensa musiikkiraidoilla samankaltaista tiedemiesmäistä täydellisyyden tavoittelua kuin kameran takanakin harjoittava Michael Mann on koonnut soundtrackille myös monia erinomaisia aikakauden esityksiä. Introssa kuultavat Otis Taylorin sielukkaat bluesit Ten Million Slaves ja Nasty letters luovat tomuisen tien tunnelman, The Bruce Fowler Big Bandin Chicago Shake ja Billie Hollidayn esitykset Am I Blue sekä Love Me Or Leave Me tekevät aikakauden eläväksi ja Blind Willie Johnsonin Dark Was The Night, Cold Was The Ground sitoo tapahtumat yksinkertaisuudellaan yhteen. Tärkeässä elementissä, niin tarinallisesti kuin symbolisestikin, ovat myös Indian Bottom Association Old Regular Baptists -kuoron esittämä ja sanattomaksi vetävä Guide Me O Thou Great Jehovah sekä Ray Hendersonin ja Mort Dixonin legendaarinen Bye Bye Blackbird, jonka esittää levyllä sekä elokuvassa samettiääninen Diana Krall.

Yhteenveto
Kun taide kohtaa tekniikan, lopputulos on parhaimmillaan Public Enemies. Täydellinen elokuva.

Anamorfinen: 
Anamorfinen
Levymäärä: 
0
Arvosana DVD:lle: 
Arvosana kuvasta: 
Arvosana äänestä: 
Arvosana bonusmateriaaleista: 
Pakkotekstitys: 
On
Kuvagalleria: 

Lisää uusi kommentti



Copyright © FilmiFIN 2004 - 2016