Elokuva
Keski-Aasiassa sijaitseva entinen neuvostotasavalta Turkmenistan tunnetaan lännessä lähinnä mittavista öljy- ja kaasuvarannoistaan sekä pahamaineisesta, nyt tosin jo edesmenneestä, diktaattoristaan Saparmurat Nijazovista. Maata parikymmentä vuotta itsevaltiaana hallinnut megalomaanikko Nijazov ehti ennen äkillistä kuolemaansa vuonna 2006 luoda ympärilleen henkilökultin, jota hän pönkitti mm. kirjoittamalla absurdin Ruhnama-propagandakirjan, turkmeenien eräänlaisen kansalliseepoksen, joka on käsittämätön yhdistelmä mytologiaa, kansanuskomuksia, runoja ja historiankirjoitukseksi naamioituja pötypuheita. Tätä ”sielun kirjaa” (jota pakkoluetetaan kouluissa oppikirjana ja jolle on mm. pystytetty patsas maan pääkaupunkiin Ašgabatiin) on Turkmenistanin kauppakumppanuutta tavoittelevien ja Nijazovia liehakoivien länsiyritysten toimesta käännetty kymmenille kielille. Kirjan vaiheiden kautta dokumentaristi Arto Halonen tarkastelee Turkmenistanin ja länsimaiden suhdetta ja kirjaa käännättäneiden suuryritysten moraalia - tai pikemminkin sen puutetta. Maan katastrofaalinen ihmisoikeustilanne ja olematon sananvapaus eivät ole estäneet länsimaisia yrityksiä hinkumasta Turkmenistanin tuottoisille kaasumarkkinoille.

Halosen silmissä Turkmenistan on varsinainen Absurdistan, valtavien kultakupolisten palatsien peittämä valtakunta, jonka köyhää ja kouluttamatonta kansaa hallitaan Ruhnaman lisäksi pelolla ja propagandalla. Halonen ja työparinsa Kevin Frazier ovat kuvanneet elokuvaa kymmenessä maassa ja pyrkineet juttusille Ruhnaman kääntämistä kustantaneiden ja Turkmenistanin kanssa kauppaa tehneiden yritysten kanssa. Tulokset ovat laihat. Halosen ja Frazierin tapa lähestyä suuryhtiöitä - puhelimitse, pr-henkilöitä epämiellyttävillä kysymyksillä piinaten - on pitkäpiimäinen. Michael Moore -henkinen, perusäreä ja osoitteleva elämöinti ei tuota juuri tuloksia, eikä kasvottomien korporaatioiden yhteistyöhaluttomuudessa ole sinänsä mitään odottamatonta. Tahallisen provosoivat puhelinkeskustelut ja muut yhteydenottoyritykset saavat dokumentissa tarpeettoman suuren roolin.

Dokumentin teko totalitaristisessa valtiossa ei ole lasten leikkiä. Haastateltavat joutuvat pahimmassa tapauksessa hengenvaaraan suostuessaan puhumaan kameroille, ja Halonenkin on joutunut punnitsemaan tarkkaan, mitä hän voi lopullisessa teoksessaan näyttää. Suoraa puhetta saadaan ymmärrettävistä syistä kuulla vähän, niinpä dokumentin parasta antia ovatkin ulkomailla maanpaossa asuvien turkmenistanilaisten toisinajattelijoiden ja ihmisoikeusaktivistien haastattelut, joiden kautta päästään syvemmälle maan johtamiskulttuuriin ja historiaan. Turkmenistanissa kuvausryhmät ovat päässeet käymään neljästi, mutta ainoastaan turistiviisumilla. Paikan päällä salaa tallennetun materiaalin hajanaisuudelle on tuskin ollut paljon tehtävissä.

Osa kuvamateriaalista on lavastettua ja näyteltyä, mutta Halosen pyrkimys totuudellisuuteen on vahva - katsojalle kerrotaan, mikä on autenttista ja mikä ei. Kerronnan läpinäkyvyys sinänsä ei haittaa, mutta toteutus voisi olla napakampi. Haloselle ominainen innostuneisuus ja tapahtumiin mukaan heittäytyminen on kaksiteräinen miekka: toisaalta avoimuus vie dokumenttia uusiin, kiinnostaviin suuntiin, mutta samalla ohjaajalta vaaditaan äärimmäisen tiukkaa, kurinalaista otetta tapahtumien kuvaamiseen. Kuten Halosen aiempi, Tiibetin ja Kiinan tulehtunutta suhdetta kuvannut dokumentti Karmapa - jumaluuden kaksi tietä (1998), myös Pyhän kirjan varjo tuntuu paikoitellen kertovan enemmän elokuvanteon vaikeudesta kuin itse aiheestaan.

Festivaalikierrokselta poikkeuksellisen laajaan kansainväliseen tv- ja teatterilevitykseen napatun Pyhän kirjan varjon ansiot ovat kuitenkin kiistattomat. Poliittisesti tarkkanäköisellä Halosella on hämmästyttävä kyky löytää työstettäväkseen kiehtovia ja ajankohtaisia aiheita. Meidän silmiimme täysin järjenvastainen kirjakultti ja sen lieveilmiöt osuvat kiinnostavasti länsimaisen ahneuskapitalismin ja suuruudenhullun kommunismipohjaisen johtamisperinteen leikkauspisteeseen. Dokumentti paitsi päästää katsojan kurkistamaan valtioon, jonka elämänmenosta tiedetään länsimaissa tuskin mitään, myös tekee traagisen hauskalla tavalla näkyväksi sen, mihin naurettavuuksiin yritykset ovat valmiita sortumaan kasvu- ja kvartaalitalouden puristuksessa. Edes elokuvan globalisaatiokritiikin ennalta-arvattavuus ei nakerra absurdisti koomisen Pyhän kirjan varjon tehoja.

Yhteenveto
Ylikansallisten yritysten moraalikoodistoa kartoittava Pyhän kirjan varjo on ideologisesti suoraselkäistä kuvajournalismia, joka ymmärtää myös absurdin huumorin päälle. Osuva ajankuva on taattua Halosta.