Elokuva
Daggerhornin kylässä keskellä suuren suurta metsää, aina punaiseen nuttuun pukeutuva Valerie (Amanda Seyfried) on jo vuosia rakastanut komeaa puunhakkaajaa Peteriä (Shiloh Frenandez). Ryppyjä romanssiin tuovat Valerien vanhemmat (Billy Burke ja Virginia Madsen), jotka tahtovat, että tyttö naisi Henryn (Max Irons), sillä liitolla he voisivat kuitata velkansa tämän isälle, jo valmiiksi rikkaalle sepälle Lazarille (Michael Shanks). Valerie ja Peter suunnittelevat karkaavansa tiukkapipoisten aikuisten johtamasta kylästään, mutta satumetsän pakka meneekin entistä pahemmin sekaisin, kun viaton veri tahraa tienoon. Valerien sisko Lucy (Alexandria Maillot) on joutunut suden surmaamaksi, suden, jonka kyläläiset tietävät olevan hirmuinen ihmissusi. Karvaturri on onnistuttu aina näihin päiviin asti pitämään tyytyväisenä uhrilahjoin, mutta nyt ihmisveren makuun päässyt hirviö ei enää hyväksykään vuohia ja possuja ruokalistallaan. Susille menneen metsästysreissun jälkeen Daggerhornin ihmisille ei jää muuta vaihtoehtoa kuin kutsua hommiin kuuluisa lykantrooppien metsästäjä, röyhkeä ja omiin barbaarisiin metodeihinsa uskova Isä Solomon (Gary Oldman), joka saapuu paikkakunnalle monikansallisine joukkoineen.

Twilight -sarjan ensimmäisellä elokuvalla Houkutus (2008) tilin tehneen Catherine Hardwicken ohjaus on yhtä heppoista ja kohdeyleisöään kosiskelevaa kuin vampyyrisaagassakin. Näyttelijät toistavat monotonisesti äärivakavia repliikkejään Hardwicken täyttäessä kankaan lattealla rockvideo-estetiikalla. Mandy Walkerin taustaprojisointiin ja muovisiin lavasteisiin nojaava kuvaus ja Nancy Richardsonin ja Julia Wongin tahditon editointi kokevat todellisen antikliimaksin kohtauksessa, jossa kyläläiset reivaavat kuin happopäissään kuviteltua voittoaan pedosta. Myös jälkityöstössä luotu puhuva digitaalisusi on kaikkea muuta kuin pelottava ilmestys.

Nokkelan ja onnistuneen jännärin Orpolapsi (Orphan, 2009) käsikirjoittaja David Leslie Johnson on ottanut Grimmin veljesten pelotteluklassikon Pikku Punahilkka varsin vapaaseen käsittelyyn, yhdistellyt sen sisään muutamaa muutakin satua (Pekka ja susi) sekä ripotellut päälle saippuasarjamaisesti kieroja perhesuhteita ja avioangsteja. Monet kohtauksista avataan epäilyksiä herättämään tarkoitetuilla keskusteluilla eri kyläläisten kesken susi-ihmisen oikeasta identiteetistä ja lopetetaan monimerkityksellisiin tuijotteluihin ja lähikuviin
Kaiken lisäksi jo muutaman sukupolven ajan ihmissutta vastaan täydenkuun aikaan taistelleet kyläläiset ovat kirjoitettu harvinaisen tyhmiksi tapauksiksi. Myös koko ihmissussilegenda saa Johnsonilta turpeaksi tupatun käsittelyn.

Persoonallisen näköinen Amanda Seyfried tekee, minkä kykenee Hardwicken ulkokultaisessa ohjauksessa, mutta kärsii enemmän kuin ansaitsisi hövelistä käsikirjoituksesta ja karismattomista vastanäyttelijöistään Shiloh Frenandezista ja Max Ironsista. Monisärmäinen Gary Oldman tuntuu tekevänä puhdetöinään aivan millaisia elokuvia tahansa, eikä Punahilkan kliseinen kauhunkarkottaja ole voinut antaa monia kunnianhimoisia rooleja tehneelle ammattilaiselle muuta kuin paksun palkkashekin. Entinen lapsitähti Lukas Haas on kylän pappi ja arvokkaasti vanhentunut veteraani Julie Christie nähdään varsin modernin isoäidin roolissa.

Alex Heffesin ja Brian Reitzellin score on mekaanista ja popahtavaa kauhuscorea, jossa tuntuu olevan ripaus vähän kaikkea. Intron Towers of the Void trunnelmoi paikoin mukavasti, mutta heti jatko, Dead Sister, muuttuu omaperäisyyttä kaihtavaksi huhuiluksi. Grandma`s House kuulostaa vahvoine kasarivaikutteineen yhtä synteettiseltä kuin emäntäelokuvakin. Nykytrendin mukaan Hardwicke on ripotellut mukaan myös potentiaalista myyntitehoa omaavia bändejä, joista eniten esille nousevat nyhjäntyhjä Fever Ray (The Wolf ja Keep the Streets Empty for Me) sekä The Big Pink (Chrystal Visions).

Yhteenveto
Muovinen ja keinotekoisesti makeutettu kevytkauhu, jonka infernaaliseksi tarkoitettu finaali ainoastaan hymyilyttää ja hukkaa sen vähänkin suspensen, jota ryöstöviljely aiemmin oli saanut aikaan.