Elokuva
Mies komistuu vanhetessaan, tietää vanha betoniviidakon sananlasku. Brian Koppelmanin Solitary Man antaa toteamukselle visuaaliset raamit. Syntyvässä taulussa keikistelee Michael Douglasin esittämä reilu viisikymppinen Ben Kalmen. Vaimostaan eronnut ja bisneselämässä aikoinaan pärjännyt charmantti naishurmuri, jonka päivät etenevät yhä nuorempien naisten kellistelyyn. Pintaliitoinen elämä näyttää ulkoa päin menestykselliseltä, mutta todellisuudessa rahat tyttäreltä saava Kalmen on rappiolla.

Solitary Man on pitkälti Douglasin show. Oikeassa elämässäänkin 25 vuotta nuoremman Catherina Zeta-Jonesin kanssa naimisissa oleva näyttelijä tietää esittämänsä hahmon mielenliikkeet, ja Douglasilla on lisäksi ulkonäköä vetää rooli kunnialla kotiin. Henkilöhahmo muistuttaakin jossain määrin miehen kuuluisinta roolia häikäilemättömänä Gordon Gekkona, joskin rahavirrat ovat korvaantuneet naisilla. Yhdennäköisyyttä lisää entisestään Kalmenin oppipojaksi ajautuva Daniel Cheston (Jesse Eisenberg), jossa mies näkee oman itsensä nuorempana. Chestonin ja Kalmenin välisen suhteen käsittely jää tosin vähälle.

Kalmenin lailla koko elokuva muutoinkin on hyvin pintapuolinen kokemus. Tavallaan se on kuin David Mackenzien ohjaaman L.A. Gigolon pappaversio. Ongelmaksi nouseekin se, ettei Solitary Manissa ole minkäänlaista punaista lankaa. Puolitoistatuntinen seurataan naisten kellistelyyn ja omassa elämässä rypemisen välisessä kaksintaistossa, jonka edetessä Kalmenista paljastuu yhä vaikeampi hahmo samaistuttavaksi. Vanhat suhteet exäänsä (Susan Sarandon) sekä omaan tyttäreensä (Jenna Fischer) ovat tasan niin vahvat, kuin heidän pankkitileillään on katetta seuraavan vuokran maksuun, eikä parhaaseen lapsuudenkaveriinkaan (Danny DeVito samassa elokuvassa sitten Ruusujen sodan, 1989) oteta yhteyttä ennen kuin muut keinot ovat loppuneet. Kalmen esitetään elokuvassa tunteettomana playboyna, jonka elämästä ei edes yritetä löytää sanottavaa. Oleellinen osa käyttäytymiselle on alun lääkärikäynti, mutta ilman minkäänlaista rakennetta hahmo ei onnistu yksinkertaisesti kasvamaan alun ja lopun välillä.

Douglasin ohella elokuvaan on kasattu varsin nimekästä porukkaa, joskin varsinaista ruutuaikaa ei kovin monelle ole juuri suotu. DeVito ja Sarandon jäävät hyvin pieniin rooleihin, mutta molemmat onnistuvat tekemään hahmoistaan muistettavia. Jenna Fischer Kalmenin tyttärenä ajautuu jatkuvasti isänsä pelastajaksi, eikä hahmon saama kohtalo ainakaan paranna katsojan suhtautumista Kalmeniin. Aiempia suorituksiaan kopioiva Eisenberg jatkaa tutulla uralla hieman nörttimäisenä opiskelijana. Heidän ohellaan Kalmenin nykyistä heilaa esittää Mary-Louise Parker ja tämän tytärtä Imogen Poots, jonka roolihahmo on tavallaan katalyyttinä koko elokuvan esittämille tapahtumille. Pienet roolit ovat siunaantuneet myös Richard Schiffille pankinjohtajana ja Ben Shenkmanille Kalmenia aikanaan ihailleena opiskelijana.

Tekniikka
1.78:1-kuva on pääasiallisesti laadultaan hyvä. Tarkkuus ei yllä aivan teräväpiirtostandardien kärkeen, mutta on silti riittävän hyvä. Värisävyt ovat luonnollisina pois lukien muutamia kohtauksia, jossa paletti on aavistuksen haalea. Tummapää toistuu erinomaisena. DTS-HD MA 5.1 -ääniraita on etukanavapainotteinen, eikä järin mieleenpainuva. Vähäeleisen elokuvan äänimaailma toistetaan kuitenkin kiitettävästi, eikä dialogin kuin tilakäytön suhteen ole ongelmia.

Lisämateriaali
Julkaisu ei sisällä lainkaan lisämateriaalia.

Yhteenveto
Solitary Man ei onnistu kertomaan mitään syvällistä pintaliitäjien elämästä, vaan sortuu vain tallentamaan yhden kohtalon vailla sanomaa. Michael Douglas hoitaa charmantin roolinsa kunnialla läpi, mutta lopputulos ohitetaan yhtä kylmän viileästi kuin hänen esittämä Kalmen pokansa aamuauringon sarastaessa.