Sonatine oli Takeshi Kitanon neljäs elokuva ohjaajana. Esikoisohjaus Violent Cop oli sattumien summaa. Alun perin Kitanon oli tarkoitus ainoastaan näytellä siinä, mutta hän ajautui lopulta myös ohjaajan istuimelle. Siis Sonatine on kolmas varsinainen elokuva, johon Kitanolla oli vaikutusvaltaa jo käsikirjoitusvaiheesta saakka. Sonatine voidaan laskea Kitanon ns. teemallisesti yhtenäisen, mutta juonellisesti erillisten tarinoiden muodostaman Yakuza-trilogian päätösosaksi. Varsinkin sarjan toinen osa Boiling Point voidaan nähdä Sonatinen läheisenä sisarteoksena. Molemmissa ollaan samankaltaisessa maailmassa ja kuvauspaikatkin ovat varsin pitkälti toistensa kaltaisia. Sonatine jalostaa teemoja, kuvallisia visioita ja minimalistisen tyylinsä pidemmälle muodostaen tyylipuhtaan kokonaisuuden. Häikäilemättömässä Yakuza-maailmassa kunniasäännöstöt ovat tiukat, mutta sääntöjen noudattaminen ei vielä automaattisesti takaa menestymistä ja uralla etenemistä. Tarpeeksi häikäilemätön konna voi petoksen avulla nostaa omaa asemaansa nopeastikin.

 

Elokuvaa on vaikea lokeroida mihinkään tiettyyn elokuvagenreen, eikä siihen sinällään ole syytäkään. Sonatine ei ole tyypillinen gangsterielokuva, vaan se yhdistelee monia elementtejä sulavassa sovussa. Mukana on jännitystä, draamaa, komediaa ja toimintaa, jotka sidotaan mainiosti yhteen Joe Hisaishin säveltämällä musiikilla. Boiling Point oli oma lukunsa hiljaisuuden käytössä, eikä siinä ollut musiikkia lainkaan. Seuraavaan elokuvaansa Scene at the Sea Kitano löysi mieleisensä säveltäjän ja siitä lähtien Jo Hihaishin musiikkia on kuultu useimmissa Kitanon elokuvissa. Sonatinen mainion tunnussävelen kuullessaan alkaa hyvin ymmärtää miksi. Se tuntuu istuvan täydellisesti Kitanon kuvalliseen ilmaisuun ja editointityyliin. Sonatinessa Kitano vie minimalistisen dialogin ja kohtausten luomisen äärimmäisyyksiinsä. Eräs toimintakohtaus käydään pilkkopimeässä tilassa, jota ainoastaan aseiden suuliekkien välähdykset valaisevat. Idea sinänsä jo kuulostaa hullulta, ja sen toteuttaminen vaati rohkeutta. Kitano onnistuu kuitenkin ennakkoluulottoman editoinnin sekä ääniefektien avulla luomaan intensiivisen jännitteen, jonka avulla tämäkin kohtaus jaksaa mainiosti pitää katsojan otteessaan.

 

Takeshi Kitano esittää Yakuza-gangsteria Murakawaa, tappajaa, joka on alkanut saada tarpeeksensa työstään. Hän haluaisi lopettaa rikollisen uransa, mutta se on paljon helpommin sanottu kuin tehty. Yakuzan jäsenten siteet rikollisorganisaatioon ovat erittäin vahvat ja jäseniä koskevat kirjoittamattomat säännöt tinkimättömiä. Kun pomo pyytää häntä suorittamaan erään tehtävän, kieltäytyminen ei vaikuta terveelliseltä vaihtoehdolta. Vaikka Murakawalla on omat, aiempiin kokemuksiin perustuvat pelkonsa tehtävän suhteen, hän lupautuu lähtemään Okinawan saarelle selvittämään siellä ilmennyttä ongelmaa. Periaatteessa tehtävän pitäisi olla helppo, mutta Murakawan pahat aavistukset toteutuvat ja joukkio huomaa yllättäen olevansa keskellä veristä sotaa. Vanha viisaus, että keneenkään ei voi luottaa, näyttää pitävän paikkansa myös Yakuza-maailmassa.

 

Tematiikka on hyvin samankaltaista kuin aiemmassa Kitanon Yakuza-sarjaan kuuluneessa elokuvassa Boiling Point. Tavallaan Kitano käsitteli samankaltaista perustilannetta myös uudemmassa elokuvassaan Brother. Molemmissa väkivaltaan kyllästynyt gangsteri matkustaa meren taakse löytääkseen rauhan, mutta havaitsee väkivallan mielettömyyden seuraavan mukana kaikkialle minne hän ikinä meneekään. Sonatine pureutuu tarinassa syvemmälle ja pidemmälle pohdiskellen syitä ja seurauksia. Varsinkin henkilöhahmot ovat huolellisemmin rakenneltuja. Erityisesti hiekkarannalla turvapaikassa on aikaa tutustua henkilöihin ja heidän välisten suhteidensa kehittymiseen paremmin. Tuona aikana he tuntevat olevansa turvassa. Voimatta liikkua lymypaikastaan he yrittävät keksiä erilaisia pelejä aikansa kuluksi. Varsinkin Royji (Masanobu Katsumura) ja Ken (Susumu Terajima) ystävystyvät keskenään erinäisten pelien merkeissä. Myös Murakawa on kiinnostunut osallistumaan peleihin, mutta hän mielellään kehittelee uusia, varsin makaaberejakin sääntömuutoksia parivaljakon kauhuksi.

 

Tavallaan Kitano pohdiskelee samoja teemoja kuin John Woo. Vaikka näiden ohjaajien tyylit ulkoisesti poikkeavatkin toisistaan melkoisesti, taustalla on paljonkin samankaltaisia elementtejä. Kunnia, velvollisuus, ystävyys ja petturuus ovat vakioteemoja, vaikka varsinkin Kitanon elokuvissa todellinen aito ystävyys tuntuu olevan erittäin harvinaista ylellisyyttä. Itse asiassa Sonatine on monessa mielessä samankaltainen John Woon toimintatrillerin The Killer kanssa. Molemmissahan pohjimmiltaan on kyseessä tarina työhönsä leipiintyneestä ammattitappajasta, joka epätoivoisesti haluaisi vetäytyä eläkkeelle. Miehestä, joka on tehnyt paljon pahoja tekoja, mutta pohjimmiltaan haluaisi olla hyvä. Kun John Woon tappaja (Chow Yun-fat) vahingossa haavoitti sivullista viatonta naista, jonka haluaa sittemmin pelastaa, Sonatinessa itsensä Kitanon esittämä gangsteri joutuu tahtomattaan pelastamaan raiskauksen uhrin Miyukin (Aya Kokumai). Tästä parin välille syntyy tiettyä henkistä säkenöintiä ja kenties vaikeasti määriteltävää yhteenkuuluvuuden tunnettakin. Tie uuteen elämään olisi avoin, mikäli entisen elämän jäänteiden taakse jättäminen on vielä mahdollista.

 

Tarinassa pohdiskellaan, voiko mies ajautua niin pitkälle pahuuden puolelle, etteivät mitkään katumusharjoitukset riitä lunastamaan pelastusta. Voiko pahoja tekoja hyvittää myöhemmin tehdyilla hyvillä teoilla? Onko olemassa jokin piste, jonka jälkeen on myöhäistä katua tekemisiään, ja paluu hyvyyden sekä oikeudenmukaisuuden puolelle on käynyt jo mahdottomaksi? Samojen kysymysten äärellä painiskelevat elokuvien Sonatine, Brother ja The Killer ammattitappajina työskentelevät päähenkilöt.

 

Sonatine ei kuitenkaan ole aivan yhtä tosikkomainen elokuva kuin Kitanon aiemmat gangsterielokuvat. Toki välillä tapahtumat saavat vakaviakin käänteitä ja rikollisten yhteenotot ovat varsin väkivaltaisia, mutta mukana on myös entistä kevyempiä jaksoja. Varsinkin Kitanon porukan piileskellessä Okinawan saarella tilanteen ryöstäydyttyä käsistä jää miehille aikaa pelleillä ja pelata pelejä aikansa kuluksi. Tällöin on hyvä tilaisuus seurata henkilöiden luonteiden eroja. Näyttelijät tekevät kautta linjan mallikasta työtä. Erityismainininnan suorituksestaan Kitanon ohella ansaitsee  varsinkin Kitanon ohella useistä hänen elokuvistaan esiintynyt Susumu Terajima. Kuvaus on erittäin tyylikästä ja Okinawan maisemat on onnistuttu vangitsemaan kaikessa komeudessaan. Vahva tarina, huolellisesti toteutetut henkilöhahmot yhdistettynä kautta linjan tyylikkään tehokkaaseen editointiin tekevät Sonatinesta pienen mestariteoksen. Sanoisinkin, että Sonatine on mainio elokuva aloittaa, mikäli haluaa tutustua Takeshi Kitanon elokuvatuotantoon.

 

Anamorfinen kuva on suhteellisen laadukas, vaikka se ei lähdemateriaalin puuttesta johtuen pärjääkään uusien Hollywood-elokuvien teknisesti täydellisyyttä hipoville esityksille. Elokuvan lähdemateriaali on ollut suhteellisen hyvässä kunnossa ja roskia on nähtävissä varsin harvoin. Ääniraitoina takakannen tekstien ja valikoiden mukaan pitäisi olla valittavissa alkuperäisen Dolby Digital -miksauksen rinnalla myös monikanavainen Dolby Digital 5.1 -ääniraita. Jostain syystä monikanavaraita ei kuitenkaan testilevyllä toimimut. Käytännössä ainoana vaihtoehtona oli kaksikanavainen versio, joka käynnistyi, vaikka valikoissa olisi valinnut 5.1-version. Sääli sinällään, sillä Fireboxin muissa Kitano-julkaisuissa, Violent Cop ja Boiling Point, mukana olleet monikanavamiksaukset olivat varsin toimivia vieden katsojan tapahtumien keskipisteeseen. Toivottavasti kyseinen vika koskee ainoastaan arvostelukappaletta.

Briteissä julkaistu Sonatine ei ole anamorfinen ja häviää kuvan laadun suhteen Fireboxin julkaisulle selkeästi. Anamorfisuuden puuttuminen verottaa kuvan terävyydestä ja yksityiskohtaisuudesta. Lisäksi yllättäen paikoitellen on havaittavissa ääriviivojen korostamista. Dolby Digital 2.0 -ääniraita on brittilaisessä julkaisussa samaa tasoa Fireboxin vastaavan kanssa. Ranskalainen anamorfinen julkaisu kilpailee lähes tasavertaisesti Fireboxin julkaisun kanssa. Anamorfinen kuva on miltei yhtä terävä. Kuvaa heikentää paikoitellen liiallinen kontrasti, joka hävitti paikoitellen yksityiskohtia. Ranskalaisessa julkaisussa ääniraitoina on japaninkielinen Dolby Digital 5.0 -uudelleenmiksaus ja ranskaksi dubattu Dolby Digital 2.0 -versio. Japaniksi elokuvaa katsottaessa levy pakottaa kuvaan tekstityksen ranskaksi. Muita tekstitysvaihtoehtoja ei ole tarjolla.

Fireboxin julkaisemalla levyllä on suppea valikoima lisämateriaalia. Takeshi Kitanon ohjaajan ja näyttelijän filmografiat listaavat Kitanon elokuvat aina vuonna 2005 ilmestyneeseen fiktiota ja omaelämänkertaa sekoittavaan Takeshis' -leffaan saakka. Mukana on myös japanilaiset elokuvatrailerit Kitanon varhaisiin elokuviin Violent Cop, Boiling Point ja Sonatine. Animoiduissa kuvagallerioissa näytetään kuvia elokuvan japanilaisesta promomateriaalista ja still-kuvista. Lisäksi mukana on suuri joukko muiden Fireboxin julkaisemien elokuvien mainostrailereita. Näiden joukossa on runsaasti Lucio Fulcin kauhuklassikoita (The Beyond, Zombie Flesh Eaters) ja italialaista kannibaalielokuvaa (Cannibal Holocaust, Cannibal Ferox, Eaten Alive).

 

Sonatinen DVD-julkaisut muuallakin päin maailmaa ovat olleet lisämateriaaliltaan varsin suppeita. Englantilaisella Tokyo Bullet / MIA levyllä mukana on alkuperäinen japaninkielinen tekstittämätön elokuvatraileri ei-anamorfisena, Takeshi Kitanon erittäin suppea biografia ja valikoitu filmografia sekä Susumu Terashima ja Ren Osugi filmografiat, kuvagalleria sekä elokuvatrailereita useisiin muihin Tokyo Bullet DVD-julkaisuihin: Violent Cop, Boiling Point, Gonin, The Black Angel, The Triple Cross.

Ranskalaisen DVD-julkaisun lisämateriaalivalikoima on miltei yhtä onneton, ja osittain vain ranskankielen taitoisille tarkoitettu. La présentation de Jean-Pierre Dionnet on anamorfinen 1,78:1 kuvasuhteella kuvattu video, jossa Jean-Pierre Dionnet esittelee Kitanoa ja Sonatinea, mutta vain ranskankielen taitoisille. Elokuvatraileri on japaninkielinen, ranskaksi tekstitetty ja kestoltaan 1 minuutti 40 sekuntia. Filmografiat (Takeshi Kitano ja Jo Hisaishi) ovat animoituja, joissa musiikin soidessa filmografiat rullaavat ruudussa säädetyllä nopeudella. Bande Originale du Film lienee lisämateriaalista mielenkiintoisin tarjoten elokuvan soundtrackin, eli musiikkia peräti 14 kappaleen verran. 

Sonatine ei ole aivan yhtä tosikkomainen elokuva kuin Kitanon aiemmat gangsterielokuvat. Toki välillä tapahtumat saavat vakaviakin käänteitä ja rikollisten yhteenotot ovat varsin väkivaltaisia, mutta mukana on myös entistä kevyempiä jaksoja. Kautta linjan näyttelijät tekevät mallikasta työtä tekevät näyttelijät, erittäin tyylikäs kuvaus, vahva tarina, huolellisesti toteutetut henkilöhahmot yhdistettynä kautta linjan tyylikkään tehokkaaseen editointiin tekevät Sonatinesta pienen mestariteoksen. Sonatine on mainio elokuva aloittaa, mikäli haluaa tutustua Takeshi Kitanon elokuvatuotantoon.