Elokuva
Kaukana Pohjois-Ruotsissa Klemens Klementsen (Peter Stromare), elämässään kovia kokenut äijänköriläs, hankkii niukan elantonsa poronhoidolla, vaikka rahaa olisi helpommallakin saatavilla. Majataloa samalla paikkakunnalla pitävien Anitan (Marie Delleskog) ja Matsin (Rolf Degerlund) suureksi harmiksi heidän juuri 18-vuotta täyttävä poikansa Nils (Robin Lundberg) on huomattavasti kiinnostuneempi setänsä Klemensin, joka kutsuu häntä vanhaan saamelaiseen tapaan Nejlaksi, askeettisesta arjesta tundralla kuin esimerkiksi hankkimaan kunnon koulutuksen ammattioppilaitoksessa. Elämä tunturien kupeessa on kovaa kuin jälkiuunileipä ja kovemmaksi se menee, kun seudulle ilmestyy pedon varjo. Vuosittain muutenkin uhkaavasti hupenevaa tokkaansa kynsin hampain puolustava Klemens joutuu kohtaamaan vallan uuden vihollisen, kun tämän poroja raadellut susi löytyy kuolleena joen penkalta. Rauhoitetun ja suojellun eläimen tappo herättää median ja eläinsuojelijoiden mielenkiinnon ja tuo paikalle myös virkavallan tiukan edustajan, poliisi Henningssonin (Svante Martin). Klemens saa äkkiä huomata olevansa oikeudessa, syytettynä oman elämäntapansa ja elantonsa puolustamisesta.

Susi tarttuu arkaan aiheeseen, sillä samaan tapaan Suomessakin porotaloudesta elävät ovat puun ja kuoren välissä rauhoitettujen petojen popsiessa heidän omaisuuttaan vailla pelkoa synkemmistä sanktioista.
Lainkirjaimen ja kaiken maailman viherpiipertäjien silmätikkuina poromiehet ovat alakynnessä ja kysyä sopiikin, ketä tai mikä tässä onkaan vaarassa kuolla sukupuuttoon? Pitkän linjan ammattimies, ohjaaja Daniel Alfredson, tuttu muun muassa hienosta jännäristä Martin Beck - Mies parvekkeelta (Mannen på balkongen, 1993), hallitsee kokonaisuuden ja osaa kuljettaa tarinaa sujuvasti tyylilajista toiseen. Vetävänä seikkailuna alkava Susi kääntyy kuin varkain kireäksi selviytymistaisteluksi ja siitä ajatuksekkaaksi oikeussalidraamaksi, jossa moraaliset dilemmat nostetaan kumartelematta pintaan. Susi perustuu varsin vapaasti Kerstin Ekmanin Sudentalja -trilogiaan, jota on länsinaapurissa myyty huimia lukuja ja palkittukin alan himoituimmalla pystillä, kirjallisuuspiirien arvostamalla August-palkinnolla.

Myös tuotantopuoli on Ruotsissa hienosti hanskassa ja Alfredson hyödyntääkin pääkuvaajansa Jörgen Perssonin komeita ilmaotoksia roudan ja jään peittämistä majesteetillisista maisemista. Adam Nordénin score hakee syvyyttä saamelaisesta perinnemusiikista heimotulet ja shamanistiset menot mieleen tuovilla rumpurytmeillä ja huiluosuuksilla. Tarpeen niin vaatiessa Nordén modernisoi säveliään ja nostaa tempoa, tehden tyylikästä elokuvamusiikkia toiminnallisempiin kohtauksiin ja siirtyen kitkatta herkempiin nuotituksiin ihmisten noustessa lähikuvaan.

Komean kansainvälisenkin uran (mm. Coen -veljesten Fargo (1996) ja The Big Lebowski (1998) sekä 8MM.8 millimetriä (1999), Windtalkers (2002) ja Bad Boys II (2003)) tehnyt Peter Stormare on Suden sydän ja sielu.
Karismaattisesti ahavoitunut ja monenlaisiin rooleihin vaivatta venyvä Stormare antaa finaalin sanattomalla pariminuuttisella näytteen siitä, miten pienen pienillä eleillä pystytään tulkitsemaan elämää suurempia tunteita.
Toinen kunnioitusta herättävä piirre Stormaressa on se, että vaikka mies voisi tehdä kasapäin massia Hollywoodin tyhjäpäisissä tuotannoissa (ja on kyllä niin tehnytkin), hänellä on aikaa myös kotimaansa elokuville, tuijottamatta palkkionsa loppusummaa. Nils/Nejlaa esittävä Robin Lundberg jää väkisinkin Stormaren väkevän roolityön jalkoihin, eikä saa hissukkaan hahmoonsa tarpeeksi potkua ennen hiljaiseksi vetävää loppua.
Monista Suomalaisistakin tuotannoista tuttu karismakasvo Svante Martin piirtää ahtaaksi rajatussa roolissaan selkeän kuvan tilanteen kaksijakoisuuden ymmärtävänä poliisina.

Yhteenveto
Susi on hyvän näköinen, mutta julma ja ahdistavakin elokuva. Se antaa ajatuksillekin askareita, nostaessaan esiin vaietun ristiriidan poronhoidon ja riistanhoitointressien välillä.