Elokuva
Taksi kulkee pitkin Iranin pääkaupungin Teheranin vilkkaita katuja, ihmiset hyppäävät kyytiin ja pois, kameroiden tallentaessa kuskin ja kuljetettavien väliset keskustelut. Ratin takana istuu iranilainen Jafar Panahi, kotimaassaan vuonna 2010 kuudeksi vuodeksi vankilaan hallituksen vastaisesta propagandasta tuomittu elokuvaohjaaja, jolta kiellettiin samalla elokuvien käsikirjoittaminen ja tekeminen 20 vuodeksi. Kyytiin hyppää nuori naisopettaja ja radikaali nuorimies, jotka kiistelevät kuolemanrangaistuksen tehokkuudesta esimerkkinä, kun taas piraattikopioita kotiinkuljetusperiaatteella kaupusteleva herra haluaisi hyödyntää tunnistamansa kuljettajan mainetta bisneksissään. Matkalle osuu myös uskonnollisista syistä kultakaloja kuljettava vanhempi naispari sekä pahaan onnettomuuteen joutunut pariskunta, joille tulee taksissa kiire tehdä testamentti kännykkäkameralle.

Ulkomailla useasti palkitun Panahin elokuvat käsittelevät elämää ja sananvapautta islamilaisessa valtiossa, jossa elokuva saa kuvata todellista elämää, mutta ei todellisuutta. Absurdi dilemma, jota ohjaaja Panahi on aiemminkin käsitellyt teoksissaan kuten naisten asemaa ja seksismiä Iranissa tutkineet Dayereh (2000) ja tragikoominen Naiset paitsiossa (Offside, 2006), joka etsi vastauksia kysymykseen, miksi naiset eivät saa osallistua stadioneiden urheilutapahtumiin. Tämä ei ole elokuva (In film nist, 2011) seurasi Panahia kotiarestissa tämän odottellessa vankeustuomiostaan tekemän valituksen etenemistä lakikoneiston rattaissa, samalla kun puhelimilla kuvattu ja maasta ulos salakuljetettu dokumentti pohti elokuvan tulevaisuutta maassa, jossa uskonnon varjolla voidaan toteuttaa mitä mielivaltaisempia määräyksiä.

Taxi Teheran on suoraa jatkoa ohjaajan uskaliaalle itsensä peliin laittamiselle, Panahin viritellessä kamerat taksiinsa. Ohjaaja aloitti elokuvansa aidolla materiaalilla, mutta pelko oikeiden ihmisten joutumisesta ongelmiin viranomaisten kanssa, muutti suunnitelmia ja Panahi päätyi käyttämään taksinsa matkustajina amatöörinäyttelijöitä. Dokumentinomainen realismi tekee tarkkaan käsikirjoitetuista, mutta vahvasti improvisoiduilta vaikuttavista kohtauksista tapahtumaketjun, jossa fakta ja fiktio sekoittuvat harmaaksi alueeksi, missä kommentaari on totta ja ihmisten pelot aitoja, mutta ainoa keino sen esittämiseen pitää tapahtua muuta kautta.

Keskustelujen kulkiessa muuten vapaasti, asian ytimeen poraudutaan toden teolla kyytiin hyppäävän nuoren sukulaistytön hahmossa, joka dokumentoi omaa arkeaan ja kiistelee terävästi ohjaajasetänsä kanssa elokuvien olemuksesta. Tyttö kun on saanut koulutehtäväkseen toteuttaa filmin, joka täyttää neljä tärkeintä islamilaisuuden ohjetta ja kaikki levityskelpoisuuden tunnusmerkit (ne käsittävät kaiken mahdollisen aina sankareiden nimistä lopputeksteihin ja jotka täten luonnollisestikin puuttuvat elokuvasta), jotta elokuvan voi esittää yleisölle ilman pelkoa rangaistuksesta. Taxi Teheran saavuttaa kyllä tavoitteensa, mutta vaikka se kuinka pyrkisi äärimmäiseen aitouteen, kaiken päälle on silti jäänyt lavastetun elokuvan varjo (ja loppukohtaus), joka syö tuhdeimpia tehoja muuten liukkaasti liikkuvasta dokudraamasta.

Yhteenveto
Berliin elokuvajuhlien pääpalkinnon Kultaisen karhun tänä vuonna voittanut Taxi Teheran on humaani, avoin, länsimaiselle katsojalle hassukin, mutta kaikin puolin arvostettava kurkistus kulttuuriin, jossa taiteen tekeminen voi johtaa niin menestykseen kuin rangaistukseenkin, riippuen siitä, kenen lauluja esittäjä laulaa.