Elokuva
Olemme tässä ajassa, mutta maailmamme on muuttunut. Määrittelemätön kataklysmi on muuttanut ennen niin vihreän ja lämpimän planeettamme harmaaksi ja kylmäksi paikaksi, jossa ainoat elonmerkit entisestä ovat ruokaa ja turvaa etsivät eloonjääneet ihmiset. Mies (Viggo Mortensen) ja Poika (Kodi Smit-McPhee) ovat matkalla halki palaneen ja alituiseen pinnan alla elävän maan kohti etelää ja meren rantaa, missä voi olla jotain, mitä ei lähes arktiseksi kylmennyt pohjoinen enää tarjoa. Mustunutta maisemaa kulkevat myös kannibaalit, jotka ovat taantuneet lähelle primitiivistä itseään. Ihmispedot metsästävät ja tappavat syödäkseen, niin eläimiä kuin lajitovereitaankin, mutta matkalta löytyy myös niitä, jotka voivat tarjota hetken häivähdyksen menneestä.

John Hillcoatin kompromissiton dystopia Tie (The Road) on elokuva, jonka kaltaiseen emotionaaliseen potkuun kykenevät harvat. Se on road-movie, tie-elokuva, sanan varsinaisessa merkityksessä. Se on kuin kaikesta kauneudesta riisuttu Federico Fellinin La Strada (1954) tai David Lynchin The Straight Story (1999) ilman aurinkoa ja hyvyyttä. Cormac McCarthyn (No Country for Old Men) hypnoottisen vaikuttava, Pulitzerillakin palkittu romaani on kääntynyt elokuvaksi upeasti.

Tv-maailmassa uransa aloittanut käsikirjoittajanoviisi Joe Penhall osaa tavoittaa originaalin hengen ja syvyyden vaikuttavasti, ja saman on tehnyt myös ohjaaja Hillcoat. McCarthyn karmaisevimmat visiot grillattavista vauvoista on jätetty viisaasti pois, sillä Tien tapauksessa ei olekaan kyse apokalyptisestä selviytymistarinasta, vaan herkästä isän ja pojan kasvutarinasta maailmassa, joka on loppumassa.

Tie on kuin malliesimerkki sivistyssanasta oksymoroni: räjähtävän hiljainen, ruman kaunis ja herkän raju, tyylinäyte elokuvainstrumentin huikeasta hallinnasta, ja apokalyptisen ahdistava visio, jonka voima on vallan muualla kuin tuhokuvien taukoamattomalla esittämisellä tai survivaalien kurjuuden maksimoinnilla. Sen musertavan karmeat näkymät maailman lopusta ja ihmisten petomaisuudesta saavat kaunista ja ajatuksekasta vastapainoa herkistä kohtauksista ja niistä pienistä onnen rippeistä, joita kuolinkouristusten ravistelemasta planeetasta vielä voi löytää.

Esillepano on näyttävää, mutta yhtä kaikki pientä. Hillcoat ei tarvitse miljoonien digipommeja kaatamaan pilvenpiirtäjiä eikä tulivuoria syöksemään laavaa keskelle kaupunkeja, sillä tuho ja epätoivo tuodaan lähelle paljon tehokkaammin keinoin: ihmisillä, jotka joutuvat sen kaiken kokemaan. Ja se jos joku on näinä 3D-päivinä todellista elokuvaosaamista, käsityötä, jota ei voi ikinä arvostaa liikaa.

Viggo Mortensenin voimarooli Miehenä ja isänä on Oscar-kaliiberin näyte metodinäyttelemisestä. Kun muu kuvausryhmä nautti illallista asuntovaunuissaan, mies vietti kolkoissa oloissa aikaa ulkona ilman suojaa, käytti samoja vaatteita päiväkausia ja meni roolin sisäistämisessä pitemmälle kuin koskaan aiemmin. Hahmon täydellinen haltuunotto näkyy jokaisessa eleessä, katseessa ja ilmeessä, eikä Tie olisi mitään ilman Viggoa.
Toinen kantava voima on hämmästyttävän aito Kodi Smit-McPhee, joka on dumpannut jokaisen 13-vuotiaan itseriittoisen maneerin romukoppaan. Poika on elokuvalle vähintään yhtä tärkeä tekijä kuin isäkin, sillä näiden kahden vuorovaikutuksesta syntyy se ainutlaatuinen tunnelma, joka kehystää koko elokuvaa. Muita vastaantulijoita näyttelevät vahvat tekijät: Robert Duvall on Vanha mies, Guy Pearce Veteraani ja Charlize Theron ainoastaan takautumissa nähtävä Äiti, jonka äärimmäinen ratkaisu itsensä ja perheen tulevaisuuden suhteen jää kummittelemaan mieleen varmaankin maailmanloppuun saakka.

He, jotka ovat jo aiemmin tutustuneet parivaljakon Nick Caven ja Warren Ellisin luomaan elokuvamusiikkiin teosten The Proposition (2005, ohjaus John Hillcoat) ja Jesse Jamesin salamurha pelkuri Robert Fordin toimesta (The Assasination of Jesse James by the Coward Robert Ford, 2007, ohjaus Andrew Dominik) parissa ja menettäneet sille sekunnissa sydämensä, tulevat kokemaan hienoja hetkiä The Roadin soundtrackin parissa. Cave ja Ellis jatkavat valitsemallaan tiellä, instrumentteihin kuuluu pääasiassa ainoastaan Ellisin vaikeroiva viulu ja Caven kauniita kuvia maalaileva piano, mutta askeettinen ja primitiivinen musiikki tavoittaa elokuvan (ja McCarthyn jäätävän romaanin) sydämen paremmin kuin mitkään muut kuviteltavissa olevat sävellystyöt.

Nuoteiksi muutettuna Caven ja Ellisin koskettava ja paikoin brutaali audiotrippi tekee saman matkan Miehen ja Pojan kanssa. Teemat ja tunnelmat vaihtuvat valkokankaan tapahtumien mukana, kuten kappaleiden nimet kertovatkin: intron koskettava Home, kertomuksen aloittavat herkät The Road ja Storytime, hulluden ja kauhun tavoittavat The Cannibals ja The House sekä kliimaksin mielen sopukoihin syvälle tunkeutuva The Bath ja suoraan kyynelkanaviin iskevä The Beach ovat vuoden 2009 palkitsevimpia kokemuksia elokuvamusiikin vaativalla saralla.

Yhteenveto
Vuoden vaikuttavin elokuva. Tällä Tiellä on sielu.