Elokuva
Kun Italiassa 1950-luvulla liukuhihnalla tuotetut miekka ja sandaali -elokuvat eivät enää menestyneet, löysi maan elokuvatuotanto 1960-luvun alussa uuden ison tulonlähteen lännenelokuvista. Syntyi niin kutsuttu spagettiwestern-genre. Genren tärkeimpänä huomion herättäjänä pidetään yleisesti Sergio Leonen ohjaamaa Kourallinen dollareita -elokuvaa (1964), vaikka sitä ennen oltiinkin tehty lukuisia westernejä kuluneella vuosikymmenellä niin Italiassa kuin Euroopassa yleisestikin. Kourallinen dollareita sai kuitenkin kassakoneet laulamaan. Italiassa luotettiin Hollywoodinkin suosimaan toimintatapaan: jos joku käy kaupaksi, ladotaan sitä hyllyt täyteen. Italiassa tätä vain toteutettiin, jos mahdollista, vieläkin häpeilemättömämmällä volyymilla. Italowesternit iskivät oivaan markkinarakoon, sillä amerikkalainen western-genre oli 1960-luvulla jo kuolemaisillaan, mutta kysyntää eurooppalaisille länkkäreille näytti löytyvän. Innokas spagettiwesternien liukuhihnatuotanto käynnistyi ja arvostelun kohteena oleva Today We Kill, Tomorrow We Die! -elokuva (1968) on oiva esimerkki tämän liikkeen tuotoksesta.

Tonino Cervin esikoisohjaus on genrelle ominainen ja varsin perinteinen kostotarina. Bill Kiowa (Brett Halsey - kreditoitu kuitenkin Montgomery Ford nimellä) on lusinut viisi vuotta vankilassa, harjoitellen yötä päivää vetonopeutta puusta veistetyllä aseellaan. Vähäpuheinen Kiowa painuu ulos päästyään ensi töikseen asekauppaan hankkimaan kunnon reikäraudan puisen korvikkeensa tilalle. Myyjä antaa hänelle kaupan yhteydessä kolme panosta. Koska liikkeen ulkopuolella häntä pälyilee kaksi ilkeämielistä silmäparia, lataa hän aseeseensa vain kaksi panosta ja heittää kolmannen taskuunsa. Miehekästä. Asiallisen varustautumisen jälkeen Kiowa alkaa koota itselleen palkkatappajaryhmää kokeneista asesankareista. Miehen matkaan liittyy muun muassa iso köriläs O'Bannion (Terence Hill -yhteistöistä tunnettu Bud Spencer), joka on hyvin epäluuloinen partateriä ja koleaa säätä kohtaan. Hupaisin liitäntä on Wayde Prestonin näyttelemä sheriffi, joka ottaa pestin vastaan ”venytelläkseen jalkojaan”. Pikkukaupungin uudeksi sheriffiksi hän nimittää ainokaisen vankinsa, jonka hän päästää ulos lukkojen takaa vaihtaessaan itse maisemaa.

Pienellä budjetilla kyhätty Today We Kill, Tomorrow We Die! on niin klassisen perinteinen ja ilmeinen spagettiwestern-raina, ettei siitä vain voi olla pitämättä. Genren kaikki tutut piirteet löytyvät elokuvasta vahvasti edustettuina, useimmat vielä yksi yhteen aiemmista tuotannoista kopioituina. Elokuvan kostotarina, päähenkilöä jahtaavat menneisyyden demonit ja lopullinen tilinteko vastustajan kanssa ovat niin ideoiltaan kuin varsinaiselta kuvaukseltaankin miltei identtisiä esimerkiksi Leonen Muutaman dollarin tähden -elokuvan (1965) kanssa. Erityisesti elokuvan lopputaistelu on sommitelmineen häpeilemätön kopio edellä mainitusta elokuvasta. Kopiointi kuuluu kuitenkin asiaan. Onhan koko genre rakennettu amerikkalaisten lännenelokuvien palasista, ja Leonen Kourallinen dollareita -elokuva oli itsessäänkin periaatteessa uudelleenfilmatisointi Akira Kurosawan Yojimbosta (1961). Omaperäisyydestä ei Tonino Cervin ohjausta voi liiemmin syyttää, mutta se tarjoilee kuitenkin tutut elementit toimivassa paketissa. Olohan olisi miltei pettynyt, jos katsoja ei saisi nauttia silmiin sukeltavista zoomauksista ja välähtelevistä takaumista. Joskus pyörää ei vain ole syytä keksiä uudestaan. 

Yhdessä Cervin kanssa käsikirjoitusta oli mukana kirjoittamassa myöhemmin giallo-kauhutteluistaan tunnetuksi tullut Dario Argento. Argenton kädenjälkeä on Today We Kill, Tomorrow We Die! -elokuvan kohdalla usein painotettu, mutta varsinaiseksi jännäriksi elokuva muuttuu vasta loppuvaiheen pimeässä metsässä tapahtuvassa selviytymisleikissä. Siihen asti elokuva rullaa varsin tutulla ja yksinkertaisella reseptillä. Oman mausteensa elokuvan toteutukseen tuo hyvin pieni budjetti. Kengännauhaa on selkeästi venytetty, ja osa kohtauksista onkin toteutettu hyvin yksinkertaisesti vanhoja lännenelokuvien tehokeinoja hivenen ontuvasti matkien. Mukaan mahtuu kuitenkin myös visuaalisesti erittäin näyttävää materiaalia. Paikoitellen kameratyöskentely ja editointi ovat todella nokkelaa (vaikkakaan ei välttämättä niin omaperäistä) ja onnistunutta. Suurta osaa näyttelee tietysti myös elokuvan mainio musiikki, jonka on säveltänyt Angelo Lavagnino. Sävellystyö on genrelle ominaisesti mahtipontista, mutta samalla hitusen sen aikaisen populaarimusiikin sävyttämää rallittelua, joka on kuitenkin osittain tarpeeksi kokeilevaa ja omaperäistä säilyttääkseen paatuneimmankin länkkärifanin mielenkiinnon.

Elokuvan näyttelijäsuoritukset ovat ihan kohtuullista tasoa, vaikka suurin osa näyttelijöistä jääkin tarinan edetessä taka-alalle. Pääosassa nähtävän Brett Halseyn silmien siristelyt ja suun mutrustelut jäävät hieman valjuiksi, mutta mustaan viittaan verhoutunut hahmo on kuitenkin ilmaa viilentävä ilmestys. Erityisen mieleenpainuvaa työtä tekee japanilaissyntyinen, muun muassa Akira Kurosawan elokuvista tunnettu Tatsuya Nakadai mielipuolisen pahiksen roolissa. Nakadai tuokin hahmollaan elokuvaan ripauksen silmiin pistävää samurai-henkeä omaperäisellä aseistuksellaan ja sinkoilevalla käyttäytymisellään. Nakadain esittämä James Elfego kuuluu niihin karismaattisiin pahiksiin, joista on vaikea olla pitämättä, käyvät heidän hirmutekonsa kuinka puistattaviksi tahansa. Muu poppoo täyttää saappaansa varsin kelvollisesti, vaikkei kahden päähenkilön lisäksi juuri kukaan nouse mieleenpainuvasti parrasvaloihin - huolimatta siitä, että elokuvaa on jossain määrin Bud Spencerin nimellä yritetty kaupitella.

Today We Kill, Tomorrow We Die! oli ilmestymisvuotenaankin jo eilisen päivän uutisia, ja pieni budjetti saattaa tehdä elokuvasta nyky-yleisölle hieman kuivahkon kokemuksen, mutta spagettiwesternien ystäville se takaa tutun ja toimivan genre-iloittelun. Teatraaliset välienselvittelyt, kylmän viileä suun soitto, paikoin komediallisiksikin heittäytyvät tapahtumat ja tyylitelty kameratyöskentely ovat niitä arvostaville taattua viihdykettä, jonka parissa viettää enemmän kuin mielellään puolitoista tuntia. Toki sama skenaario on toteutettu genren sisällä huomattavasti vaikuttavamminkin. Western-genreen valikoivasti suhtautuvat saavatkin varmasti rahoilleen ja ajalleen parempaa vastinetta tunnetuimmista teoksista, mutta meille muille Today We Kill, Tomorrow We Die! on pienemmän volyymin tuotoksenakin tervetullut annos vihelteleviä luoteja ja kylmänä tarjoiltua kostoa.

Tekniikka
Elokuvan kuvaa (anamorfinen 1.85:1) ei voi hyvällä tahdollakaan sanoa laadultaan kummoiseksi. Kuvan heikkoon tasoon vaikuttaa toki suurilta osin valmistumisajankohta sekä ennen kaikkea pieni budjetti, mutta ei perusteellisempi restaurointikaan olisi pahaa tehnyt. Kuva on kauttaaltaan todella rosoinen, suttuinen ja rakeinen, mikä näkyy erityisesti ulko- sekä yökohtauksissa, joista etenkin jälkimmäisistä on paikoitellen hieman vaikea saada kunnolla selvää. Kuva on kuitenkin mitä on, eikä tämänkaltaiselta elokuvalta juuri parempaa laatua pystykään toivomaan. Sen voi antaa häiritä, tai ottaa vastaan sellaisenaan. Dolby Digital -stereoraita on niin ikään kovin tunkkainen, mutta toistaa kuitenkin tuotannon puitteissa kaiken oleellisen.

Lisämateriaali
Lisämateriaalina levyltä löytyy Brett Halseyn, Bud Spencerin ja Tatsuya Nakadain bio- ja filmografiat, neljä slideshowta still-kuvista ja postereista sekä kymmenen traileria Fireboxin julkaisemista elokuvista.

Yhteenveto
Today We Kill, Tomorrow We Die! on spagettiwesternien tuttuja elementtejä kierrättävä pikkubudjetin länkkäri, joka ei varsinaisesti tarjoa mitään uutta, mutta sisältää kuitenkin genrestä pitäville rakastettavan roisia menoa alusta loppuun. Lajityyppiä kaihtaville teos taas saattaa olla jokseenkin yhdentekevä.