Elokuva
On vuosi 1989 ja peliohjelmoija Kevin Flynn (Jeff Bridges) kertoo pojalleen Samille keksimästään uudesta ohjelmasta The Grid,  ja kuinka se tulisi muuttamaan kaiken, myös Flynnin perheen elämän. Ja niinhän se tekeekin: Kevin katoaa Tron-pelin maailmaan, julistetaan lopulta kuolleeksi ja Samista kasvaa orpona kaikkea vastaan kapinoiva nuori hakkeri (Garrett Hedlund). Kaksikymmentä vuotta myöhemmin, nyt 27-vuotias Sam saa kuulla isänsä entiseltä työkaverilta Alanilta (Bruce Boxleitner), että vanhaan pelihalliin on tullut outoja puheluita, liittymään, joka on katkaistu jo vuosia sitten. Sam lähtee paikan päälle tutkimaan tapausta ja tulee isänsä lailla imaistuksi tietoiseksi muuttuneen tietokoneohjelman sisään. Kyberuniversumissa Sam tapaa niin isänsä kuin myös tämän itsestään luoman virtuaaliversion Clun (Jeff Bridges), jolla on pahoja aikeita murtautua bittivirrasta ihmisten ilmoille ja alistaa koko kaikkeus omaan valtaansa. Kyberulottuvuuden sisuksissa Sam saa tuekseen myös Quorran (Olivia Wilde), kapinallisen, jolla on omat syynsä auttaa Flynnejä lyömään kaikkeuden valloitusta suunnitteleva Clu ja tämän alati kasvava armeija.

Ilmestyessään vuonna 1982 Tron oli visuaalisesti kunnianhimoinen ja rajoja hakenut scififaabeli, aikana, jolloin tietokone-efektit eivät vielä olleet kovinkaan kummoisia. Nyt kun tekniikka on kehittynyt tunnetulle tasolleen, Disney re-buuttaa elokuvansa uudelleen, mutta lopputulos on kuitenkin yhtä omahyväisen kalsa kuin 28 vuotta sittenkin. Nuori ohjaaja Joseph Kosinski on saanut rutkasti luottoa tuottajiltaan, ja tokihan mies lupauksia lunastaakin siinä määrin, että seuraavaksi herra saa uusioida toisenkin Mikkihiiritehtaalta tulleen tieteisklassikon, Mustan aukon (The Black Hole, 1979).

Käsikirjoitusta on työstetty neljän henkilön (Edward Kitsis, Adam Horowitz, Lee Sternthal ja Brian Klugman) voimin ja muutamin kohdin joka suuntaan sinkoilevaan tarinaan saadaankin palasia sen ihan omasta mytologiastakin, mutta jutunjuurta tai logiikkaa ei kuitenkaan riitä pitkässä juoksussa kannattelemaan kokonaisuutta ilman vahingoniloista huvittuneisuutta. Tron - Perintö kierrättää ja vatvoo samaa asiaa, heittää sekaan pseudosyvällisiä pohdintoja täydellisyyden tavoittelusta ja olevaisuudesta, samalla kun se yhdistelee universaaleita kansantaruja oman historiansa pitkospuiksi. 3D on kuitenkin taidolla tehtyä ja yhtä trippiä alusta loppuun. Kuin kemiallisten aineiden vaikutuksen alaisena luotu massiivinen ilotulitus ja mielikuvituksellinen valo- ja lasershow, missä kaikki on kuitenkin niin keinotekoista, että kaksi tuntia pelkkää lumetta saa synteettisyyden kääntymään jo luojiaan vastaan.

Jämäkän Garrett Hedlundin kohtaloksi muodostuu motion capture-puvussa riuhtominen ja näkymättömiä, vasta jälkityöstössä luotuja pahiksia vastaan taisteleminen ja niinpä nuoren herran henkinen anti jääkin vaisuksi, eikä asiaa auta töksähtelevän dialogin lausuminenkaan. Tv-maailmassa ihastuttanut (mm. House) Olivia Wilde on ihonmyötäisessä nahkuasussaan kuin luotu nörttien märistä unista ja osaahan neito toki näytelläkin, mutta Hedlundin tavoin tällä keikalla tulkinnan taso ei ole se vaadituin avu. Moninumeroisella palkkashekillä mukaan saatu Jeff Bridges on Kevininä oma karhean nallemainen itsensä, mutta digitaalisesti pari vuosikymmentä nuoremmaksi morphattuna Cluna herra näyttää kaikkea muuta kuin fotorealistiselta. Brittiläinen luottolärvi Michael Sheen pyörii kuvioissa oudon baarinpitäjä Castorin hahmossa, jonka sukupuoleton riekkuminen muistuttaa yhtä aikaa Andy Warholia ja Charles Chaplinia. James Frain on Clun nöyristelevä vasalli Jarvis.

Originaalin scoren luoneen, mm. Stanley Kubrickin kanssa menestyksekkäästi työskennelleen Wendy Carlosin musiikkia kierrättää, modifioi ja muotoilee 2010 päivityksessä ranskalainen electrodancekaksikko Daft Punk, jonka taustalla vaikuttavat Guy-Manuel De Homem-Christo ja Thomas Bangalter. Kaksikon score on konepohjaista jyristelyä ja ambientteja ääniä, jotka yhdistyvät paikoin varsin mahtipontisiksi kokonaisuuksiksi.
Recognizer on komea synttyteos, joka kasvaa megalomaanisiin mittoihin ja tuo parhaillaan mieleen sellaiset taiturit kuin Vangelis, Mike Oldfield ja Jean-Michel Jarre. Adagio of TRON on musaraidan toinen kohokohta, dramaattinen ja synkkyyttä uhkuva taidonnäyte, jonka taustalla kulkevat klassisesta musiikista tutut surumieliset kuviot. Loppuun säästetyt The Finale sekä TRON Legacy (End Titles) tekevät tyylitellyn aikamatkan muutaman vuosikymmenen taakse synteettisen soiton kulta-aikoihin.

Yhteenveto
Pelihalleissa 1980-luvulla kasvaneille Tron - Perintö voi tarjota pari palaa nostalgiaakin, mutta uuden ajan merkkiteokseksi siitä ei ole.