Elokuva
Chicagolaista Casey Beldonia (Odette Yustman) vaivaavat yö yön jälkeen toistuvat pahat unet, kammottavat visiot, joissa hiipii outoja koiria ja pahuutta huokuva sinisilmäinen pikkupoika. Kun painajaiset alkavat tunkea pintaan myös hereillä olon aikana, Casey alkaa parhaan ystävänsä Romyn (Meagan Good) kanssa tutkia omaa menneisyyttään ja kauan sitten laitokseen suljetun äitinsä (Carla Gugino) osuutta asioihin. Paljastuu, että Caseylla on ollut jo ennen syntymäänsä kuollut kaksoisveli, ja kellarista löytyneessä lehtileikkeessä keskitysleiritarinaansa kertoneen Sofi Kozmanin (Jane Alexander) legenda Dybbukista, pahasta hengestä, joka yrittää kaikin keinoin päästä elävien maailmaan, saa aivan uutta totuuspohjaa.  Apuun rientää Talmudinsa taitava ja juutalaisiin manauksiin erikoistunut rabbi Josef Sendak (Gary Oldman), jonka tukemana Casey yrittää palauttaa jo natsi-Saksan aikoina keskitysleirin kauhuissa siinneen paholaisen takaisin pimeyteen.

Megaäijä Michael Bayn johtaman, vanhojen kauhukuvien uudelleen lämmittelyihin erikoistuneen sylttytehtaan Platinum Dunesin liukuhihnalta valkokankaille poukkaava The Unborn jatkaa samaa tasoa kuin yhtiön aiemmatkin tuotokset. Blade-trilogian ja Christopher Nolanin Batmaneiden kirjoittajana mainetta ja mammonaa hankkineen David S. Goyerin ohjaama ja käsikirjoittama horrorointi on kokonaisuudessaan tuhannesti nähtyä. Se lainaa kuvastonsa kauhukliseiden pääkirjastosta, mutta onnistuu olemaan paikka paikoin ihan oikeastikin säikyttelevä elokuva. Se pukkaa surutta samaan sekoitukseen niin Manaajaa, kabbalaa kuin natsien pakkomielteitä okkultismiin ja genetiikkaan, ja kuin ihmeen kaupalla, selviää urakasta ponnekkaasti plussalla. Lainalista The Unbornin tapauksessa on mittava (vahvana vaikuttajana myös Michal Waszynskin 1937 ohjaama elokuva Der Dibuk), mutta tarpeeksi usein Goyer kääntää asetelmia päälaelleen (paikoin ihan kirjaimellisestikin) putoamatta plagioinnin suurimpaan sudenkuoppaan. Pohjimmiltaan onkin silkkaa semantiikkaa, kutsuuko hornanhenkeä Dybbukiksi vai demoniksi, mutta tuohan tuo harvemmin kuultu nimike Goyerin suruttomaan sekametelisoppaan hiukan omaperäisyyttäkin.

Odette Yustman ei varsinaisesti ansaitse Oscaria parhaasta naispääosasta, mutta kauhuleffoja pääasiallisena ravintonaan kokolihan ohella nauttivalle sonnikatraalle neidon lämmin läsnäolo riittänee suurimpien kömpelyyksien kuitteeksi. Gary Oldman on siitä arvokas appari elokuvantekijöille, että mies kykenee näyttelemään melkein mitä tahansa roolia ja aina edes aavistuksen ammattitaitoisesti. Rabbi Sendak on tyrnä, kunnon uskovainen, vaikka sapattikynttilöilläkin varustettuna taistoon syöksyvä hengenmies. Sääli vain, että koko rabbi rohkean rooli on kirjoitettu niin tukkoon kliseitä, ettei Oldmanillakaan ole tarpeeksi aseita siitä puhtain sieluin selvitä. Telkan karmeasta O.C.-sarjasta ja sittemmin myös Twilight - Houkutus -leffan (2008) huonoimmasta roolisuorituksesta muistettava Cam Gigandet piipahtaa kuvissa Caseyn poikaystävänä ja hyytävälärvinen Ethan Cutkosky on koko keppostelun katalyytti pikkupoika Barto.

Viime vuoden vetävimmän soundtrackin Iron Maniin (2008) luoneen Ramin Djawadin score on isäntäleffansa tapaan sieltä täältä aineksia ja elementtejä lainaileva potpuri kauhukuvien taustoilla kuulluista musiikeista.
Se plagioi mitä tahansa ja tarkkakorvaisimmat löytävät tuttuja nuotteja myös eri genrejen merkkiteoksista. Esimerkiksi 4/4 tahdissa potkiva teema The Unborn kuulostaa enemmän kuin vähän Graeme Revellin The Negotiatorin (1998) jytkivältä alkutunnarilta. Atmosfääriä kyllä löytyy, mutta muuten Djawadin kliseiset sävelkulut eivät anna syytä hankkia tätä lättyä kokoelmiinsa.

Yhteenveto
Kaksosiin liitettyjä legendoja ja myyttejä muka-tutkiva ja kerrontaan kaiken paitsi tiskiallasta heittävä The Unborn on keskinkertainen säikytin, jonka sarjatulella räiskyvistä shokeista jokunen osuu maaliinsakin. Pelkokerrointa laskee se, että leffan voi nähdä myös komediana.