Alkuperäinen nimi: 
Zombieland
Valmistusvuosi: 
2009
Valmistusmaa: 
Ohjaaja: 
Käsikirjoittaja: 
Musiikki: 
Tuottaja: 
Ikäsuositus: 
15
Kesto: 
89
Zombieland
Jussi U. Pellonpää, Pe, 15/01/2010 - 00:00

Elokuva
Maailman muututtua hullun lehmän taudin mutaatioiden seurauksena elävien kuolleiden valtakunnaksi vain vahvimmat ja fiksuimmat ihmiset pysyvät enää elossa. Yksi sellaisista ihmisistä on Columbus (Jesse Eisenberg), umpinörtti takarivinhiiri, jonka neuroosit, fobiat ja tarkkaan kirjoitetut säännöt ovat tehneet tästä ihmisrauniosta ehdan selviytyjän. Kun Columbus päättää matkata Texasin kanssaeläjistä tyhjentyneiltä perämetsiltä kotikaupunkiinsa Columbukseen, hän törmää matkalla itsensä täydelliseen vastakohtaan. Tallahassee (Woody Harrelson) on röyhkeä, yksrivisiä lohkova kovapää, jonka maniaa lähenevä himo Twinkies-leivonnaisia ja pohjaton viha zombeja kohtaan tuntuu kumpuavan henkilökohtaisen syvältä. Kaksikko lyö olosuhteiden pakosta hynttyyt yhteen ja aloittaa matkan kohti mahdollisia ihmisasutuksia.

Ruben Fleischerin ensimmäinen kokopitkä Zombieland osuu suoraan niin nauru- kuin horrorhermoonkin. Kieli ja välillä muutakin syvällä poskessa tempaistu kauhukomedia kääntää perinteiset road movie -konseptit nurin niskoin ja pyörittää sääliä tuntematta alituiseen keskenään nahistelevaa sankarikaksikkoa koko ajan syvemmissä ja likaisemmissa vesissä. Mahdottoman kekseliäällä ja tyylikkäällä krediittijaksolla alkava Zombieland on niitä elokuvia, jotka joko nappaavat katsojan mukaansa ensimmäisellä sekunnilla, tai sitten eivät. Shaun of the Deadin (2004), jonka ohjaaja Fleischer onkin esikuvakseen maininnut, tapaan myös Zombielandissa pääpaino on onnistuneella henkilökemialla ja hulvattomalla dialogilla, hurmeisten lahtauskohtausten tullessa vasta kakkosena. Karaktääripainotteisuudesta huolimatta Zombieland on kuitenkin myös hurtin hurmeinen lahtipenkki, jossa tavallisten kulutushyödykkeiden ja tavaroiden (banjo, puutarhasakset, golf- ja pesismaila) käyttö tappotarkoituksiin viedään ihailtavasti aivan uusiin sfääreihin.

Rhett Reesen ja Paul Wernickin käsikirjoitus on vinkeä ja katunokkela sekoitus raakaa väkivaltaa ja huumoria, jonka suolana kulkee mitä osuvin dialogi. Sarkastinen ja populaarikulttuuria surutta jalkoväliin potkiva läppä osuu useamminkin napakymppiin, varsinkin kun sitä laukoo lauma hyvässä synkassa keskenään kommunikoivia näyttelijöitä. Toinen kiva kikka on kertojaäänen käyttö, jonka rumien sanojen lausujaksi Jesse Eisenbergin herkkä teiniääni sopii vallan hulppeasti. Kynäilijäkaksikon seuraava keikka onkin Zombielandin jatko-osa, jonka ainakin originaalin perusteella toivottaa enemmän kuin tervetulleeksi.

Jesse Eisenberg on oiva valinta jänishousuisen, mutta älyltään ja kieleltään terävän Columbuksen rooliin, mutta aivan hillittömäksi heittäytyvä Woody Harrelson varastaa shown täysin. Tallahassee on hilpein ilmestys valkokankailla pitkään aikaan, ja pitkälti pelkillä kasvonilmeillä tunnetilojaan tulkitseva Harrelson handlaa hullunsa kadehdittavan hyvin. Säpinää sarjakuvamaiseen ryöpytykseen tuovat myös muikea Emma Stone kovahermoisena Wichitana ja Little Miss Sunshinesta (2006) ikuisesti muistettava Abigail Breslin Little Rockina, joka isosiskonsa tapaan on valmis vaikka mihin säilyttääkseen henkensä. Uuden vuosituhannen hurjimman ja hilpeimmän cameo-palkinnon voi surutta antaa jo nyt Bill Murraylle, jonka pidäkkeetön itsensä pilkkaaminen osoittaa koomikon olevan yhä iskussa. Söpönassu Amber Heard heittää myös hulppean läpikävelyn Columbuksen salaisena mielitiettynä, jolle viruksen vihulainen tekee tuhoisan muodonmuutoksen.

David Sardyn score on kaikin puolin positiivinen yllätys. Ainoastaan kasinokuva 21 (2008) takataskussaan Sardy tykittää Zombielandissa täysillä. Herra paiskoo ja repii teemojaan surutta rikki, vaihtelee tempoja ja kierrättää instrumentteja sinfonisista orkesterikappaleista tukka suorana kaahaaviin heavypunk-vetäisyihin.
Meiningissä on reippaasti mukana myös lännenleffoista tuttuja elementtejä yksinäisen ja säräjävän (sähkö)kitaran ulvoessa kaipausta poltetun maan muistolle. Sardyn nerokkuutta hipovan musiikin lisäksi Zombielandin musaraidalla soivat röyhkeät rokit, hempeät balladit ja muutama aivan ässä veto muista yhteyksistä.
Manalan makuista matkaa säestävät mm. Metallica (For Whom The Bells Tolls), Chuck Mangione (Feels So Good), Paul Anka (Puppy Love), Blue Öyster Cult (Don’t Fear The Reaper) sekä vielä bonuksena Arthur Smithin kuolematon Duelling Banjos elokuvasta Syvä joki (Deliverance, 1972) sekä Ray Parker Juniorin teema elokuvasta Ghostbusters (1984).

Yhteenveto
Kauhukomedioiden aralla saralla ensikertalainen Ruben Fleischer onnistuu kertaheitolla. Zombieland ei taatusti miellytä kaikkia, mutta ne, jotka saavat kiksejä hurtista huumorista ja hyökyaallon lailla päällekäyvästä hurmeesta, viettävät tämän kanssa tuhdin tuokion hilpeitä hetkiä.

Anamorfinen: 
Anamorfinen
Levymäärä: 
0
Arvosana DVD:lle: 
Arvosana kuvasta: 
Arvosana äänestä: 
Arvosana bonusmateriaaleista: 
Pakkotekstitys: 
On
Kuvagalleria: 

Lisää uusi kommentti



Copyright © FilmiFIN 2004 - 2016