Elokuva
John Carpenterin Halloween (1978) on slasher -genren pioneerityö ja tiennäyttäjä, tehokkuutensa yksinkertaisuuteen perustanut kauhuklassikko, jota lukemattomat jäljittelijät eivät ole pystyneet ylittämään. Näin kävi myös seitsemälle jatko-osalle, joiden taso laski lajityypin kirjoittamattomien sääntöjen mukaan aina järjestysnumeron kasvaessa, poikkeuksena pirteä juhlavuosileffa Halloween H20 (1998). Kauan tapetilla ollut remake edustaa näinä uusintaversioiden ylitarjonnan päivinä niiden vähemmän laskelmoitua päätä, vaikka kukkaron nyörejään ovatkin olleet hölläämässä Miramaxin kultasormiveljekset Bob ja Harvey Weinstein.

Michael Myers (Daeg Faerch) on koulukiusattu pojankoltiainen, jonka kotioloissa ei ole hurraamista. Äiti (Sheri Moon Zombie) elättää perheen stripparina, isäpuoli (William Forsythe) on sadistinen alkoholisti ja isosisko (Hanna Hall) kiusaa muuten vaan. Ainoa ystävä ja ymmärtäjä on vauvaikäinen pikkusisko Laurie. Turhautumisen Michael purkaa ensin viattomiin luontokappaleisiin, mutta pian päässä naksahtaa lopullisesti. Pyhäinpäivän yönä keittiöveitsi heiluu siihen malliin, että vesseli passitetaan lähimpään niksulaan tohtori Sam Loomisin (Malcolm McDowell) hoitoon. Viisitoista vuotta eristyksessä tekee Michaelista (Tyler Mane) entistäkin pipimmän, kunnes tilaisuuden tulleen pääsee pakenemaan, ainoana määränpäänä etsiä käsiinsä pikkusisko Laurie Strode (Scout Taylor-Compton), nyt ottovanhempien kanssa asuva lukiolainen. Pakouutisen kuultuaan tohtori Loomis arvaa potilaansa aikeet ja yrittää ehtiä Laurien luokse ennen Michaelia.

Vaikka uusi Halloween ei ole Gus Van Santin Psykon (1998) tavoin kuva kuvalta -kopio alkuperäisestä, eikä John Carpenterin ja Debra Hillin käsikirjoituksen keskeisiä elementtejä ole lähdetty muuttamaan, mättömetallimies Rob Zombien näkemyksessä katoaa kaikki se terve pelko ja ilmaa leikkaava tunnelma, jotka tekivät originaalista klassikon. Siinä, missä alkuperäisen shokkitehot perustuivat psykologiseen kauhuun ja Michael Myersin hahmon selittämättömyyteen, naamiomiehen menneisyys ja syyt seuraamuksineen vatvotaan nyt lapsuus- ja mielisairaalavuosien myötä juurta jaksaen auki.

Elokuvan kolmesta näytöksestä ensimmäisessä white trash -perheen kurjuuden maksimointi ja keskimmäisessä mielisairaalan perverssin ilmapiirin korostaminen ovat samalla tavoin ruman likaisia ja räkäisen nihilistisiä kuin ohjaajan edellisessä elokuvassa, eksploitaatioleffoille kumartavassa tapporallissa The Devil´s Reject (2005), kuitenkin ilman sen mieleenpainuvia kuvasommitelmia. Kuluneimpia kauhukliseitä kierrättävä finaali on osuuksista selkeästi heikoin lenkki, vaikka sekin sisältää muutamia tehokkaita väkivaltajaksoja. Valitettavasti väkinäisesti kasvatettu ruumissaldo tuo mukanaan useita hahmoja, joiden olemassaolon ainoa motiivi on tulla mahdollisimman julmasti tapetuksi.

Käsikirjoituksen outoja vetoja on myös keskeisten henkilöiden luonteiden muutos niinkin typerään suuntaan, että tiukasta tohtori Loomisista on tehty hyssyttelevä vässykkä ja neuvokkaasta Laurie Strodesta ärsyttävä pissis. Harvoin tasapainoisia ihmisiä näyttellyt, charmantisti ikääntynyt Malcolm McDowell on silti mies paikallaan sympaattisena lanttumaakarina. Epätasaista kokonaisuuttaa piristää liuta sivurooleissa ja cameoissa vierailevia genreikoneja, kuten Udo Kier, Richard Lynch ja Sybil Danning. Vaikutelmalta, että ensin on rekrytoitu kulttikasvo mukaan ja vasta sen jälkeen kirjoitettu tälle rooli, ei tosin voi välttyä. Toisaalta, ohjaajan näppärä oivallus on Brad Dourifin ja Danny Trejon kaltaisten, monista tappaja- ja sekopäärooleista muistettavien näyttelijöiden valitseminen mukaviksi miehiksi.

Yhteenveto
Kauhuelokuvan kaanoniin kuuluvan Halloweenin uusintaversio muotoutuu Rob Zombien käsittelyssä verikekkeriksi, josta ovat kauhu ja jännitys kateissa. Lajityypin ystävällekin jää käteen vain joukko raakoja hengiltäottoja ja runsas kulttinäyttelijägalleria.