Punaisen kohinan päähenkilönä ja tapahtumien käynnistäjänä toimii Timo (Jari Manninen, Bunny the Killer Thing), joka jäi kotikylälleen samalla, kun hänen parhaat ystävänsä Jussi (Roope Olenius, Ex-Onnelliset) ja Maiju (Veera W. Vilo, Kyrsyä – Tuftland) jättivät pienen tuppukylän taakseen ja suuntasivat kohti pääkaupunkiseudun suurempia kuvioita.

Vuosikymmentä myöhemmin Timo kutsuu ystävänsä käymään voidakseen pitkästä aikaa muistella menneitä ja verestää ajan myötä hiipunutta ystävyyttä. Ja totisesti vanhaa ystävyyttä hierotaan vereslihalle asti. Jussi ja Maiju löytävät Timon täysin omiin oloihinsa erakoituneena ja käpertyneenä omalta rapistuvalta maatilaltaan. Siellä Charles Mansonin oloinen Timo luo omaehtoista, maanisen psykedeelistä ITE-taidetta, jonka primus moottorina toimivat kauna, kateus ja viha. Mansonin tavoin Timolla ei suinkaan ole ryhmää väkivaltaisia opetuslapsia, vaan sen sijaan Timo kertoo haluavansa opettaa ja auttaa vanhoja ystäviään.

Vaikka Timo vaikuttaa aluksi hyvin lempeältä ja ystävälliseltä, hän toteuttaa pitkään hautomaansa suunnitelmaa, joka kumpuaa pitkästä yksinäisyydestä, syrjäytyneisyydestä ja näiden mukanaan tuomista mielenterveydellisistä ongelmista. Hämillään olevat Timo ja Maiju haluaisivat auttaa vanhaa ystäväänsä, mutta eivät oikein löydä keinoja, saati osaa puhua Timon kanssa samaa kieltä. Jatkuvat väärinymmärrykset repivät entisten ystävysten välistä kuilua leveämmäksi.

Uteliaana näkemään entiset ystävänsä Timo hautoo samalla omia juoniaan, jotka varmistaisivat, etteivät Jussi ja Maiju voisi koskaan unohtaa häntä. Yksinkertaisin keinoin, monologin, dialogin sekä taiteen avulla Timo pyrkii pääsemään ystäviensä ihon alle, ja samalla myös katsoja saa oman osansa psykedeelistä keittoa. Tarinassa ja henkilöiden motiiveissa riittää ihmeteltävää toviksi, jos toiseksi, vaikka Timon tarina ei hänen toiveidensa mukaisesti aivan ikimuistoiseksi muotoudukaan.

Elokuvan Kyrsyä – Tuftland (2017) tuottajat Roope Olenius ja Veera W. Vilo ovat mukana kuvioissa tuottamassa myös Punaista kohinaa, jonka piti ilmestyä jo 2020, mutta korona siirsi ensi-iltaa vuodella eteenpäin. Pöyryn filmografiasta löytyy lyhytelokuvien ja musiikkivideoiden lisäksi kokeellinen komedia Zomba di Mare.

Sami Pöyryn ohjaamaa ja käsikirjoittamaa teosta on vertailtu jopa korealaiseen Joon-ho Bongin ohjaamaan teokseen Parasite (2020) ja molemmissa tuodaankin voimakkaasti esiin yhteiskunnan jakautumista eri kerroksiin esimerkiksi sosiaalisin, taloudellisin ja maantieteellisin perustein. Punainen kohina luottaa psykologisiin elementteihin ristiriitojen ilmentäjänä ja säästää väkivaltaiset purkaukset muihin elokuviin. Ja hyvä niin. Kaiken kaikkiaan Punainen kohina on jäntevä ja ajatuksia herättävä psykologinen trilleri. Taiteellisfilosofisena pläjäyksenä se ei todellakaan sovellu kaikille. Toki viimeinen näytös jää hieman läpihuutojutuksi, ja olisi kaivannut jotain uutta jämäköittämään kokonaisuutta, mutta tällaisenaankin elokuva on kotimaista indie-leffaa parhaimmillaan ja kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa, jos vähänkin kiinnostaa.  

Punainen kohina on laadukas kotimainen psykologinen trilleri.