Elokuva
Kun pikkuoravat Alvin (Justin Long), Simo (Matthew Grey Gubler) ja Tero (Jesse McCartney) äkkäävät isähahmonsa Daven (Jason Lee) hallusta sormuksen, jyrsijät epäilevät tämän kihlaavan Miamin reissullaan uuden tyttöystävänsä Samanthan (Kimberly Williams-Paisley). Aiottu avio muuttaisi tietenkin perheen hiearkiaa, mutta pahinta olisi se, että mukana tulisi Samanthan poika Miles (Josh Green), oravia inhoava ja näitä alituiseen rääkkäävä kiusankappale. Muuttaakseen tumman tulevaisuuden, kurret lähtevät reissuun tarkoituksenaan pysäyttää Daven aikeet alkutekijöihinsä, mutta matkalla on monia mutkia, joista vähin ei suinkaan ilmailuagentti Suggs (Tony Hale), jolla on oraville kauna kannettavana.

2007 pikkukivan äijäkomedian Wild Hogs - villit karjut ohjanneen rutiinireiskan, Walt Beckerin, Alvin ja pikkuoravat reissussa on jo neljäs osa kuolleena kahdeksan vuotta sitten alkaneessa elokuvasarjassa, joka näkin päivänvalon jo 1950-luvulla suomessakin suosittuina lauluina ja tv-sarjana. Mitään muuta järkevää syytä jo 1950-luvulla ensi askeleita musiikkina ja tv-sarjana ottaneen kohelluksen pakonomaiselle jatkamiselle ei pysty löytämään kuin Hollywoodin pohjattoman ahnean tavan lypsää jokainen lehmä kuiviin.

Kaavahan on tuttu jo edellisistä esityksistä (Alvin ja pikkuoravat (2008), Alvin ja pikkuoravat 2 (2009) Alvin ja pikkuoravat 3 (2011)), joissa jokaista kurrejen kehittämää kepposta seuraa ihmisille kivulias kaatuilukohtaus, jotka järjestään kuitataan äärimmäisen ärsyttävällä musiikkiesityksellä. Yhtä lailla jokaista mahdollista hittileffaa, uutta tai vanhaa, lainaillaan surutta, josta malliesimerkkinä käsikirjoittajien Randi Mayem Singerin ja Adam Sztykielin uskomattomasta uudistuskyvystä ja innovatiivisuudesta olkoon vaikkapa Alvinin ja Suggsin baaritappelu Matrixeista tuttuun, painovoimaa uhmaavaan tapaan.

Koko perheen elokuva-nimikkeen taakse kätketty, Amnestyn listoille kidutuksena joutava turhake saa varmasti yhdellä numeraalilla ikänsä ilmoittavat kikattelemaan sen löysälle pieruhuumorille ja kompastelulle, nämä kun hekottavat melkein mitä tahansa, mutta katsomoon mukaan patistettujen vanhempien kannattaa tällä kerralla suhtautua äärimmäisen vakavasti ”Kumpi meistä ne vie? ”-kisaan, sillä panoksena on oma mielenterveys ja hyvinvointi.

Taide imitoi elämää kirjaimellisesti, kun Kovan onnen kundina tv-yleisöä vuosina 2005 – 2009 hauskuttanut Jason Lee on päätynyt urallaan Pikkuoravien kaltaisiin tekeleisiin. Rahastahan tätä tehdään, voi kimmoisa koomikko toki todeta, mutta kyllä korvauksen pitää silloin olla huippuluokkaa, jos tämän kaltaisiin kidutuksiin suostuu mukaan lähtemään. Tosin, vaikka miekkonen onkin ns. pääosassa, läsnäolopakko on silti suhteellinen käsite, sillä Dave on kuvissa huomattavasti vähemmän kuin vieläkin huonommin kirjoitetut sivuroolipellet. Heliumia hengittäneiden pikkuoravien ääninä kuullaan Justin Longia, Matthew Gray Gubleria ja Jesse McCartneyta, vaikka kimeäksi miksatun artikuloinnin takana voisikin olla aivan kuka tahansa. Eniten sääliksi käy jo parikymmenta vuotta pienissä sivurooleissa telkan sitcomeissa kompastellutta Tony Halea, jonka rooli koko ajan osumaa alapäähän ottavana Suggsina on epäkiitollisin koko sarjassa.

Kotimaan dubissa oravina virkkovat jo kolmesta edellisestäkin tutut Antti Jaakola (Alvin), Petrus Kähkönen (Simo) sekä Samuel Harjanne (Tero), ja näiden kohdalla härmä toimiikin, ei hyvin, mutta kohtalaisesti. Pahemmassa pulassa ollaan kun elävien ihmisten artikulaatioita aletaan rukkaamaan, eikä kateeksi käy niin Jon-Jon Geitelia (Dave), Jenni Sivosta (Samantha) tai varsinkaan Antti Pääkköstä (Suggs).

Yhteenveto

Alvin ja pikkuoravat reissussa on niitä elokuvia, jotka saavat miettimään valitsemansa ammatin miellekkyyttä ja kadehtimaan perinteisen elokuvafanin valinnan vapautta, sen katsominen kun tuntuu kovennetulta rangaistukselta.