Elokuva
Skotlanti, 2008. Vaarallinen virus puhkeaa eikä emo-englannilla ole muuta mahdollisuutta kuin sulkea saastunut ja menetetty maa ulkomaailmasta murhaavan tarkasti vartioidulla muurilla. 27 vuotta myöhemmin tilanne on rauhoittunut, mutta skottiruudut yhä poissa muodista, kun uusi ruttoaalto alkaa levitä. Britannian pääministerin (Alexander Siddig) käskystä poliisin erikoisyksikön DSS:n johtaja Bill Nelson (Bob Hoskins) määrää suoritettavaksi varsinaisen itsemurhatehtävän: etsiä seonnut tiedemies Marcus Kane (Malcolm McDowell) jostain kannibaalien ja umpihullujen asuttamasta Skotlannista ja löytää parannuskeino viikatevirukseksi nimettyyn pöpöön. Mission saa piukkojen paikkojen ja asujen spesialisti, kivikova majuri Eden Sinclair (Rhona Mitra), jolle virus ja sen aiheuttamat seuraukset ovat jo valmiiksi läpeensä tuttuja. Glasgowin evakuoinnissa äitinsä ja oikean silmänsä menettänyt Eden on nyt ammattisotilas, joka ampuu ensin eikä välttämättä kysy edes sitten. Ylivertaisten taistelutaitojensa lisäksi majuri Sinclair on tehostettu vielä huipputarkkana tähtäimenä toimivalla cyber-silmällä, joka on lähi- sekä kaukotaisteluissa messevä apuväline päiden puhkomiseen. Sinclair kokoaa oman valiojoukkonsa, mutta hänellä ei ole aavistustakaan siitä, että kaiken kaaoksen takana, Lontoon paremmissa piireissä omia narujaan vetelee poliittinen paholainen Canaris (David O`Hara), jonka suunnitelmiin ei kuulu sen enempää lääkkeen hankkiminen kuin Sinclairin kotiin palaaminenkaan.

Brittiläinen ohjaaja/käsikirjoittaja Neil Marshall on jo nyt ehtinyt vakuuttamaan suuren yleisön taidoistaan.
Kahdeksanminuuttisella lyhytleffalla Combat (1999) uransa vauhtiin pukannut Marshall näytti heti seuraavalla teoksellaan, pitkä kieli syvällä poskessa rymistelleellä ihmissusi/sotafilmillä Dog Soldiers (2002) mistä päästä kana tarpeitaan tekee. Äkkiväärän huumorin, tylyn toiminnan ja nokkelasti muokatun ihmissusilegendan onnistunut kierrätys laajensi budjettia ja äkkiä olikin aika yhden 2000-luvun omaperäisimmistä kauhuelokuvista.
Klaustrofobinen ja pelon ytimeen ilkeästi irvistäen tunkeutunut The Descent (2005) toimi kuin tauti ja todisti Marshallin olevan sukupolvensa varteenotettavimpia ohjaajia, joita Brittein saarilta on tällä vuosituhannella tullut.
Post-apokalyptisessa hengessä kaahaava verinen ja raaka Doomsday onkin selvä jatkumo jokaisella elokuvallaan eteen, taakse ja sivulle astuvalle Marshallille, mutta tällä kertaa tulee todistetuksi myös se vanha sanonta ahneen lopusta.

Doomsday on kovalla adrenaliinikertoimella korotettu ultraväkivaltainen vauhtiraina, joka lainaa paljon enemmän kuin kykenee itse loppuun asti kantamaan. Premissi on elokuvista 28 päivää- ja 28 viikkoa myöhemmin (2002 ja 2007) missä myös tavallista inhempi influenssa leviää kulovalkean tavoin ja tekee tartunnan saaneista psykoottisia hirviöitä. Johdanto taas suoraan John Carpenterin elokuvasta Pako New Yorkista (1981) jossa kaiken pahan keskus niin ikään suljettiin muureilla. Muita yhtäläisyyksiä Carpenterin klassikkoon ovat alun narraatio paikkakunnalle tehdyistä toimenpiteistä sekä Eden Sinclairin yhtäläisyys New Yorkin sankarin, Snake Plisskenin (Kurt Russell) kanssa. Molemmat kun pukeutuvat tyylikkään ajattomasti mustaan silmälappuun ja pummaavat tupakkaa kaikilta vastaantulijoilta. Ryöstöviljely kokee lakipisteensä elokuvan lavastuksessa ja toimintajaksojen koordinoinnissa, jotka muistuttavat häkellyttävän paljon George Millerin legendaarisia Mad Maxeja (1979, 1981, 1985). Kovia kokenut kannibaalijengi pukeutuu nahkaan, hiustyyli on irokeesi tai muuten vaan punk ja jokainen kulkupeli ärhäkästi viriteltyjä muskeliautoja ja prätkiä. Kun Marshall heittää genrekeittoonsa surutta mukaan vielä ritareitakin ja matrixmaista filosofista hölynpölyä, kupu onkin äkkiä ähkyä täynnä.

Epileptiseksi editoitua ja vaahtosuisella vauhdilla etenevää elävää kuvaa katselee kyllä helposti, mutta kun jokainen käänne tai hahmo aiheuttaa déjà vu-reaktion, kokonaisuus ja pointti ovat hyvinkin pian katsojalle tyystin yhdentekeviä. Nykyään kovasti työllistetyn Tyler Batesin score on silkkaa peruskauraa ulvovine koneineen ja raakalaismaisesti rouhivine kitaroineen, jonka parhaat kohdat kuulostavat vahvasti varastetuilta (mm. John Murphyn 28 Days Later) nekin.

Viime vuosituhannella ensimmäisen kerran kuuluisuutta konsolikissa Lara Croftin mallina saanut Rhona Mitra tekee kaikkensa pääroolissa, mutta hahmolle kirjoitettu höveli historia ja Mitran pikkuisen rajallinen eläytymiskyky syövät nekin vakuuttavuutta. Mitran roolihahmo Eden Sinclair on selvästi Alienien Ellen Ripleyn ja Terminaattoreiden Sarah Connorin sukulainen, selviytymisestä taidetta tehnyt, huippuunsa viritetty koneihminen, ei nyt mikään femme fatale, mutta varsin fataali femiini kuitenkin. Mutta näinkin voimakas johtohahmo jättääkin sitten muut liian selvästi varjoonsa eikä Doomsdayn tapauksessa asiaa ainakaan auta sivuosien kliseisyys.
Marshallin vakkari Sean Pertwee hölmöilee heikkohermoisen tiedemiehen roolissa, David O`Haran pääkonna menee ilkeydessään jo pahasti komiikan puolelle eikä vanhalle kunnon Bob Hoskinsillekaan oikein ole töitä löytynyt. Alun perin rooliin kirjoitetun Sean Conneryn (eläkkeellä on ja pysyy…jos ei sitten Indyyn?) korvannut Malcolm McDowell ei viime vuosina ole hänkään suuremmin katsonut mihin sopimuksiin puumerkkinsä piirtää, mutta eipä kai Doomsdayn palkkashekistä harmiksikaan ole.

Yhteenveto
Vauhtifriikeille Doomsday tarjoaa raakaa väkivaltaa ja sumeilematonta sotatilaa liki kaksi tuntia ja mikä mukavinta, ajatteluvälineenkään mukaan ottaminen ei ole ollenkaan välttämätöntä.  Kaikkea mahdollista täyteen tungettu dystopia aiheuttaa kuitenkin hyvän olon sijaan ärhäkän ähkyn.