Kukapa ei muistaisi niitä jännittäviä lapsuuden iltoja yökylässä, joina kummitusjutut olivat kovaa valuuttaa. Päättömät merirosvot ja maan uumenista ryömivät hirviöt saivat isoimmankin pullistelijan hiljaiseksi. Yöpuulle käydessä talo täyttyi äkisti oudoista äänistä, eikä nukkumisesta tullut enää mitään. Ilmassa oli taikaa, mustaa magiaa. Vanhemmaksi kasvaessaan ihminen saa jossain vaiheessa kauhukseen huomata, että värikkäät tarinat ovat hukkuneet arjen kiireeseen, ja oman mielikuvituksen tilalle on astunut valmiiksi pureskeltu sana eli kirjallisuus ja televisio. Ihmismielen rationalisoituminen on muuttanut pelottavat asiat tieteeksi ja paranormaalit ilmiöt viihteeksi. Iloisesti taivasta maalaileva sateenkaari on kadonnut ja jäljelle on jäänyt vain mustavalkoinen maisemakuva muistuttamaan menneistä ajoista. Onneksi tilanne ei ole ihan näin epätoivoinen, sillä tomua keränneen aarrearkun kansi nousee edelleen silloin tällöin ja herättää meissä salaperäisistä seikkailuista pitävän lapsen.

Lainalaisuuksien rajaamassa maailmassa on tavallisen kulkijan turvallista vaeltaa, mutta mitä tapahtuu kun painajainen iskee valveilla ja fiktio vaihtuu faktaan? Lattialankut alkavat narista ja kirjat lennellä ympäri huonetta. Tapahtuneesta ääneen puhuminen tietää useimmiten tuttavuutta valkotakkisten kanssa ja päätymistä pehmustettuun huoneeseen. Apu kummitusten suhteen voi olla myös dekkari nimeltä Frank Bannister (Michael J. Fox), joka harjoittaa epätoivottujen henkien manaamista ja talouksista karkottamista. Haamubisneksestä huuhaan leiman saanutta Bannisteria voisi ensi alkuun pitää selvänä huijarina, mutta tämä olettamus on vain osittain oikea. Mies toki vie rahat viattomilta, mutta hän poistaa myös häiriköt. Bannisterilla on nimittäin kyky nähdä kuolleita ja kommunikoida heidän kanssaan. Huijaaminen tulee siinä vaiheessa kyseeseen, kun mies käyttää kilttejä haamuja rahastusvälineenä eli heiluttelemassa tavaroita ympäri huonetta.

Frank Bannister alistui synkkään kohtaloonsa jo vuosia sitten, kun hän menetti auto-onnettomuudessa tyttöystävänsä ja sai vaihtokaupassa taakakseen näkemisen kyvyn. Murhenäytelmä jätti Frankin tuntemaan sydäntä raastavaa syyllisyyttä, ja sammutti niin hänen elämänhalunsa kuin menestystä orastaneen arkkitehdin urankin. Kaupungin laidalla sijaitsevalla kukkulalla seisoo Frankin puolivalmis unelmatalo, josta sataa vesi sisään. Se on kuin rapistuva kuoleman temppeli, joka muistuttaa surullisesta menneisyydestä. Sieluttoman miehen nykyistä elämää vaivaa myös se, että hänen arkipäivänsä kuluvat sellaisten juttukavereiden kanssa, joita muut ihmiset eivät näe. Heille on myös luonnollisesti vaikea jutella julkisella paikalla.

Bannisterin laahustamiseen tulee muutos, kun hän ajautuu puolitahattomasti keskelle suurta murhamysteeriä. Hänen asuttamassaan pikkukaupungissa alkaa tapahtua tihenevään tahtiin selittämättömiä kuolemantapauksia, ja jäljet johtavat monien mutkien kautta vuosia kuolleena maanneen massamurhaajan jäljille. Frankin näkemisen kyky on avain salaperäisten tapahtumien ytimeen, sillä vain hän pystyy liikkumaan molempien maailmojen välillä. Avukseen dekkari saa luotettavan haamukolmikon The Judge-Cyrus-Stuart (John Astin, Chi McBride, Jim Fyfe). Frankin työkavereina työskentelevien vitsiniekkojen opastus onkin todella tarpeen, sillä henkien maailmaan astuminen tietää lähes poikkeuksetta nimeä hautakiveen. Lisäväriä edessä odottavaan seikkailuun tuovat kaunis tohtori Lucy Linskey (Trini Alvarado) ja outo paranormaalien ilmiöiden tutkija FBI:sta, Wilton Dammers (Jeffrey Combs).

Puhtaasti splatter-genreä edustaneilla elokuvilla uransa aloittaneen Peter Jacksonin ohjaama The Frighteners (1996) on varmasti monelle katsojalle tuntematon tuotanto. Bad Taste (1987), Braindead (1992) ja loistelias Heavenly Creatures (1994) saavat lampun syttymään, mutta The Frightenersin kohdalla jää helposti pyörittämään vain päätään. Jacksonin heikoimmaksi esitykseksi leimattu elokuva muistetaankin lähinnä vain sen upeista erikoistehosteista ja siitä, että se oli mestariohjaajan viimeinen etappi ennen seitsemän vuotta kestäneen Sormusten Herra -urakan aloittamista.

The Frightenersin suurin heikkous on sen lievästi ontuva käsikirjoitus, joka on saanut kriitikoilta eniten lokaa osakseen. Ohjaaja onkin harmitellut muutamaan otteeseen sitä, että Universal painosti tuotannon aloittamiseen liian aikaisin ja tarina jäi viimeistelemättä. Lisäksi Peter Jackson tunnetaan miehenä, joka työskentelee mieluiten kotimaassaan Uudessa-Seelannissa ja välttää rajojen ulkopuolelle siirtymistä. The Frighteners tehtiin osittain Yhdysvalloissa ja ison tuotantoyhtiön suurennuslasin alla. Nämä seikat ovat varmasti vaikuttaneet elokuvan lopputulokseen, joka on erityisesti dialogin osalta epätasainen.

The Frightenersin näyttelijätyöskentely vaihtelee keskinkertaisesta hyvään. Pääosaa näyttelevä Michael J. Fox hoitaa tonttinsa tyydyttävästi, mutta ei loista kuin hetkittäin. Mies kärsii selvästi hänelle kirjoitetusta heikohkoista vuorosanoista, eikä hän pääse täysillä lentoon kuin vasta tapahtumien ollessa kiihkeimmillään. Kun suurin huomio kohdistuu päänäyttelijään ja erikoistehosteisiin, ei muille tekijöille jää paljoakaan tilaa. Sivuroolitukset ovat onnistuneita, mutta hahmot jäävät valitettavan ohuiksi. Etenkin sankarin apuna toimivien haamujen (Astin, McBride ja Fyfe) hulluttelua näkisi mielellään enemmän. Trion hauskin hahmo on ehdottomasti The Judge, joka pahasti lahonneena anelee toistuvasti Frankilta pääsyä eläkkeelle. Foxin lisäksi pahiksia esittävät Combs ja Jake Busey nousevat nimekkäästä joukosta näkyvimmin esiin. Combsin vahvasti tulkitseman FBI-miehen rooli ansaitsee ehdottomasti paikan elokuvahistorian omituisimpien sekopäiden joukossa.

Visuaalisesti The Frighteners on upeaa katseltavaa. Erikoistehosteiden laatua ihastellessa on vaikea uskoa, että elokuva on 1990-luvun puolivälin tuotos. Makeinta silmäkarkkia tarjoavat mm. viitta hulmuten lentävä viikatemies (muistuttaa erehdyttävästi Nazgulia) ja ränsistyneen talon elävät seinät. Näiden kohtausten tekninen laatu kestää edelleen päivänvalon ja päihittää monen nykyfilmin CGI:t. Aikaansa edellä olleelle kuvalle löytyy myös järkeenkäypä selitys, sillä erikoistehosteiden takaa löytyy yritys nimeltä WETA Digital, ja maskeerauksessa on ollut mukana mm. moninkertainen Oscar-voittaja Rick Baker. Oman lisäarvonsa mukaan tuo myös tuottajana toiminut Robert Zemeckis, joka on erittäin korkealle rankattu elokuvakerronnan ja visuaalisen alan virtuoosi.

Peter Jacksonin ja Richard Taylorin perustama WETA oli vielä vuonna 1996 suhteellisen tuntematon erikoistehosteisiin keskittynyt yritys, vaikka sillä olikin jo takanaan muutama tunnetumpi tuotanto (mm. Heavenly Creatures). The Frightenersin tehostevastuu oli WETA:lle sen silloisen historian selkeästi isoin haaste ja oiva näytönpaikka muulle maailmalle. Pienen uusi-seelantilaisen kapinallisen nostaminen esille oli varsin onnistunut taktinen veto Jacksonilta, sillä ohjaaja veti WETA:n mukaan myös Sormusten Herra -saagaan. Loput tästä tuhkimotarinasta jokainen elokuvanharrastaja tunteekin ulkoa: WETA nousi menestyksensä myötä tehostealan kuumimmaksi nimeksi ja romutti ILM:n jumalallisen statuksen.

Kahden ääripään, komedian ja kauhun, yhdistäminen onnistuu elokuvissa todella harvoin. Suurimmat syyt epäonnistumisiin ovat liika yrittäminen ja vastakohtien aiheuttama sekavuus. Vakuuttavaa pelkotilaa on myös mahdoton luoda, jos väliin tungetaan tilanteen laukaisevia vitsejä. Onnistunut kauhukomedia onkin yleensä joko täysiverinen parodia tai vauhdikas camp-rallattelu, jossa pelonhetket mässäillään ällökertoimen kustannuksella. The Frighteners onnistuu olemaan välillä uskottavasti pelottava, mutta huumori syö suoralta synkistelyltä pohjan. Elokuvan erottaa massasta kuitenkin seikkailuhenkisyys ja visuaalisesti loistelias toteutus.

Kuva
Alkuperäisellä 2.35:1-suhteella esitetty kuva on laadultaan huippuluokkaa. Kohinaa ei löydä edes hämäristä kohtauksista kuin etsimällä. Värien toisto ja mustan taso ovat myös hyvällä mallilla, eikä terävyydenkään suhteen ole valittamista.

Ääni
The Frightenersin äänimaailma on saa täydet pisteet. Dolby Digital 5.1:lle puristettu raita potkii väkevästi ja luo tilantuntua aidonoloisesti. Äänen liikehdintä seuraa hyvin lähdettään ja muuttaa olohuoneen parhaimmillaan vanhaksi, natisevaksi taloksi, jossa säikähdyksille löytyy tilaajia. Muutenkin julkaisun audiopuoli on hyvin dynaaminen, eikä dialogikaan huku melskeeseen. Useamman dubbausvaihtoehdon mahduttaminen yhdelle levylle häiritsee hieman, sillä turhien elementtien mukanaolo on aina jostain tärkeämmästä (yleensä kuvanlaatu) pois.

Säveltäjä Danny Elfman on loihtinut elokuvaan satumaista fantasiaa ja riipivää kauhua yhdistelevän taustan, joka tukee erinomaisesti kuvallista kerrontaa. Hollywood-tuotantojen vakiosäveltäjiin lukeutuvalta Elfmanilta olisi toki voinut odottaa uskaliaampaakin otetta, sillä välillä on aistittavissa selvää passailun makua, eikä synkkiin sfääreihin päästä kuin harvoin.

Lisämateriaali

Yhteenveto
Lukuisista pikkuvioistaan huolimatta The Frighteners ei ole mikään huono elokuva. Se on vauhdikas, jännittävä ja hauska kummitustarina, jonka parissa viihtyy hyvin reilun puolitoista tuntia. Dialogin rosoisuus ja käsikirjoituksen aukot antavat syömähampaalle töitä ja laskevat kokonaisarvosanaa jonkin verran. Jos käsikirjoittajat (Jackson ja Walsh) olisivat saaneet vapaammat kädet työnsä suhteen, olisi sisällössä enemmän hurttia camp-huumoria. Nyt näihin hauskoihin hetkiin pääsee mukaan vain hetkittäin. The Frighteners on erittäin aliarvostettu elokuva, johon tutustumista voi suositella muillekin kuin Peter Jackson-faneille.