Elokuva:

"You'd better look into it, because I'm getting two things: pissed off and curious."

Legendaarisen kasarisarja Miami Vicen takaa tunnetuksi tulleen Michael Mannin elokuvat ovat noudattaneet kuvakerronnaltaan pitkälti kyseisen sarjan myötä tutuksi tullutta tyyliä nopeine leikkauksineen, räikeine väreineen ja omituisine päähenkilöineen.

Vuonna 1999 valmistunut, trendikkäästi tupakkateollisuuden häikäilemättömyyttä auki repivä The Insider - Sisäpiirissä, ei juuri eroa miehen muusta tuotannosta. Vaikka kohtausten rytmitys ei aivan yhtä hektinen olekaan, on Al Pacinon näyttelemä Lowell Bergman henkilönä vähintään yhtä ristiriitainen, kuin Pacinon edellisessä Michael Mann -leffassa, loisteliaassa trillerissä Heat - Ajojahti näyttelemä pakkomielteinen etsivä.

Tarina pohjautuu muutaman vuoden takaisiin, runsaasti julkisuutta saaneisiin tositapahtumiin. Jeffrey Wigand (Russell Crowe) on suuren tupakkayhtiön erotettu tutkija, johon CBS:n 60 Minutes -tuottaja Bergman tutustuu hankkiessaan materiaalia aivan toisenlaiseen tupakkateollisuutta käsittelevään ohjelmaan. Bergman haistaa Wigandilla olevan jotain todella rajua kerrottavaa, mutta entisen työnantajansa kanssa vaitiolosopimuksen tehnyt Wigand on haluton kertomaan, mistä on kyse. Vähän kerrallaan vyyhti alkaa kuitenkin aueta ja runsaan kahden ja puolen tunnin aikana tupakkateollisuuden täydellistä piittaamattomuutta ihmishengistä puidaan vähintäänkin riittävästi.

Pacino tekee taas kerran erinomaisen roolisuorituksen jääräpäisenä, asiaansa uskovana ja sanansa mittaisena uutistuottajana. Veteraaninäyttelijä Christopher Plummerin näyttelemä Mike Wallace on suoraselkäinen ja itsevarma uutistoimittaja, joka on haastatellut useimpia maailman merkkihenkilöistä. Elokuvan kuitenkin miltei varastaa Russell Crowe, jonka roolisuoritus elämäänsä ja itseensä pettyneenä, maailman murjomana Jeffrey Wigandina on todella vakuuttava.

Michael Mannin yhdessä Eric Rothin kanssa laatima käsikirjoitus perustuu alunperin Vanity Fair -lehdessä julkaistuun Marie Brennerin artikkeliin "The man, who knew too much". Käsikirjoitus toimii kelvollisesti, mutta elokuvassa olisi ollut kuitenkin hieman tiivistämisen varaan. Puolisen tuntia kestosta pois, kohtausten rytmitystä tiiviimmäksi ja löysää paikallaanpolkemista vähäisemmäksi, niin elokuvasta olisi tullut todella loistava. Nyt se on vain hyvä.

Kuva:

Ensin hyvät uutiset: Levyn kuva on anamorfinen ja alkuperäisessä cinemascope -kuvasuhteessa. Kuvan laatu on kuitenkin näinkin uudeksi elokuvaksi hämmästyttävän huono. Värisävyt ovat pahasti vääristyneet kautta elokuvan ja kuvassa on havaittavissa runsaasti siihen kuulumattomia häiriöitä ja rakeisuutta. Heikko esitys.

Ääni:

Levyn 5.1 -kanavainen Dolby Digital -ääniraita on onneksi sillä tasolla millä sen pitääkin olla. Dialogi toistuu virheettömästi ja tilavaikutelma on kohdallaan. Musiikki levittäytyy hienosti kaikkiin kanaviin ja luo elokuvaan sopivan uhkaavaa tunnelmaa. Elokuva on vahvasti dialogipainotteinen, eikä mitään huonetta ravistelevia erikoistehosteita ole mukana, mutta eipä niitä jokaisessa elokuvassa tarvitse ollakaan.

Lisämateriaali:

Oheismateriaalissa ei juuri ole hurraamista. Tarjolla on vain Cigarette featurette -otsikolla varustettu minidokumentti (noin 7 min.), jossa oman näkemyksensä elokuvan henkilöistä ja tapahtumista kertovat ohjaajan ja pääosien näyttelijöiden lisäksi oikeat Jeffrey Wigand ja Lowell Bergman. 

Yhteenveto:

Amerikkalaisten oikeussalidraamojen ja tosipohjaisten trillereiden ystäville tämä elokuva on herkkua. Muut saattavat pitää sitä jopa pitkäveteisenä, vaikka epäilemättä tekijöillä onkin ollut hyvät aikeet pyrkiessään osoittamaan miten likaista peliä tupakkayhtiöt pelaavat ihmisten hengellä.