Elokuva
Kun kakskyt ja risat Jen Kornfeldt (Katherine Heigl) matkustaa lomamatkalle Etelä-Ranskaan isänsä (Tom Selleck) ja äitinsä (Catherine O`Hara) kanssa, ei hänellä ole aavistustakaan siitä, miten kohtalo aikoo aiemmin rakkaudessa pettynyttä nuorta naista höykyttää. Hotellin altaalla kun vastaan astelee salskea nuori herra Spencer Aimes (Ashton Kutcher), joka vie Jeniltä välittömästi jalat alta. Sulava ja hyväkäytöksinen Spencer hurmaa myös Jenin äidin, mutta isäukon vakuuttaminen kunniallisista aikeista onkin jo hankalampi homma. Kolme vuotta myöhemmin pariskunta on kuitenkin kauniisti naimisissa, Jen raskaana ja Spencer oikeissa töissä entisen ammattinsa, palkkamurhaajan, hommat lopettaneena. Päivä Spencen 30-vuotissyntymäpäivien jälkeen puhelin kuitenkin soi ja miehen taakseen jättämä menneisyys ilmestyy kotiovelle kovat piipussa. Alkaa nopeasti vaikuttamaan siltä, että jokainen rauhallisessa esikaupunkilähiössä asuva naapuri ja päivää-tuttu haluaakin pyyhkäistä konetuliaseilla koko Kornfeldtien perheen pois muonavahvuudesta.

Rutiinireiska Robert Luketic on ohjaajana alle keskitason, hömppien chick flickien (mm. Blondin kosto (Legally Blonde, 2001), Tähtitreffit (Win a date with Tad Hamilton!, 2004), Anoppi on pahin (Monster-In-Law, 2005) ja The Ugly Thruth, 2009)) persoonaton tekijä. Eikä asiaa auta Killersissa suuntaviivoina ollut täysin tolvana tarinakaan.
Samahan se minulle on, minne tuottajanakin toiminut Kutcher, tai paremminkin herra Demi Moore, rahojaan tuhlaa, eikä sulkun Katherine Heiglin haliminen ja likistelykään ole ollut se kuvausten vastenmielisin tehtävä, mutta olisi nyt joku voinut miestä tökätä ja kertoa, ettei tällaisella käsikirjoituksella ole muuta käyttöä kuin toimia varalla vessassa, jos Lambi loppuu.

Koko Bob DeRosan ja Ted Griffinin juttu kun on kuin se ensimmäinen hylätty drafti tarinasta, josta lopulta muokattiin isommalla budjetilla ja kovemmilla tähtitehoilla jutunjuureltaan melkein kloonina kulkeva Tom Cruise -vehiikkeli Knight & Day (2010). Tosin sillä erolla, että sen ohjaajalla James Mangoldilla oli käytössään kunnollinen budjetti ja silmää toimintakohtauksille, kun taas Luketicin kohelluksessa vauhtijaksot erottuvat siirappisesta selkäytimestä kuin tulehtunut elin.

Ashton Kutcher on roolissaan lähinnä oma itsensä, hameväkeen koiranpentukatseellaan vetoava komistus, josta ei kuitenkaan saada toimintatähteä millään konstilla. Katherine Heiglin tähdenlento tuntuu myös alkaneen kaartua ehtoopuolelle, sillä niin välinpitämättömästi tehty light-leffa Killers on. Catherine O`Hara hymyilyttää muutamaan otteeseen, mutta Tom Selleckin kohtaloksi muodostuu viimeiseen näytökseen mennessä jo täysin päättömäksi muuttuva käsikirjoitus, joka hukkaa viimeisetkin logiikan rippeet aivan kalkkiviivoilla. Kylän hanakasti kättä pitempään tarttuvia miehiä ja -naisia esittävät toinen toistaan pahemmin ylinäyttelevät c-sarjalaiset, jotka sopisivat performansseiltaan paremminkin Salattuihin elämiin.

Parasta hävettävän kökössä kokonaisuudessa on taitavan Rolfe Kentin (mm. Sideways (2004), The Matador (2005), Reign Over Me (2007), Up in the Air, The Men Who Stare at Goats (2009)) musiikki, mutta ei sekään yksinään jaksa nostaa velttoa ja väkinäistä hölmöilyä kuiville.

Yhteenveto
Hävettävän heppoinen ja kuin vasurilla vetäisty romanttinen toimintakomedia ei toimi, ei naurata eikä ole edes romanttinen.