Elokuva
Koko maailman päähän potkima Dan Evans (Christian Bale) taistelee olemassaolostaan Arizonan karuilla rajaseuduilla. Rautatie tekee tuloaan ja suorin tie kulkisi suoraan sisällissodassa toisen jalkansa menettäneen Evansin maiden halki, mutta kovapää ei tahdo perheensä painostuksenkaan alla myydä tiluksiaan. Kun lato tuikataan tuleen, Dan lähtee tihulaisten perään ja törmää ensimmäistä kertaa elämässään pelättyyn lainsuojattomaan, karismaattiseen sosiopaattiin Ben Wadeen (Russell Crowe). Seuravan kerran, kun miesten tiet kohtaavat, Dan on mukana joukossa, joka kuljettaa kahlehdittua Wadea aimo matkan päässä sijaitsevasta Contentionin kaupungista kello 15.10 lähtevään junaan. Reissussa mukana ovat myös Pinkertonin nilkkimäinen pukuherra Butterfield (Dallas Roberts), kostoa Wadelle vannova McElroy (Peter Fonda), tohtori Potter (Alan Tyduk) ja Bisbyn kaupungin nokkamiesten syntymäikävä käsikassara Tucker (Kevin Durand). Matka Contentioniin on pitkä ja vaarallinen, varsinkin kun Waden korppikotkina taivaanrannassa kyttäävän rosvokoplan ykköstykki Charlie Prince (Ben Foster) haluaa saada pomonsa takaisin, hinnalla millä hyvänsä.

Klo: 15.10 lähtö Yumaan on hyvä elokuva. Ei välttämättä juuri sellainen, jonne ihastus viedään (nyt puhun miehille) ensimmäisillä treffeillä, mutta sellainen jonne mennään sitten, kun ollaan pikkuisen vakiinnuttu. Elokuva, millä esitetään, että herrakin uskaltaa jo suoraan sanoa, millainen leffa oikeasti kiinnostaa. Se kun on juuri sellainen peruswestern, mitä siltä odottaakin. Runsaasti ruudinsavua, rumasti ruumiita, rankkojakin raakuuksia ja juuri tarvittava määrä herkempääkin äijää.

Monitaitoinen ohjaaja James Mangold (mm. Copland 1997, Vuosi nuoruudestani 1999, Walk The Line 2005) on mies paikallaan tekemässä tylyä ja väkivaltaista peruslänkkäriä osuvasti oikeilla työkaluilla. Delmer Davesin ohjaama klassikko on saanut enemmän kuin toimivan päivityksen, kun kaikki näyttää juuri siltä, miltä pitääkin ja mikä tärkeintä, päähahmot ovat enemmän kuin oikein valittuja. Metodimestari Christian Bale on yksinkertaisen erinomainen oman kitkerän kalkkinsa täyttämänä, surulliseen maailmaansa sulkeutuneena Evansina, jolle työn alla oleva keikka on ensisijaisesti uusi mahdollisuus ja tilaisuus vihdoin todistaa kaikille, ettei yksi puuttuva uloke tee vielä miehestä käyttökelvotonta. Gladiaattori Russell Crowe maalaa pelkällä läsnäolollaan lainsuojattomasta roolihahmostaan elämää suuremman henkilön. Alituiseen jahtisakkiin lähteneitä tulevasta varoitteleva ja tilaisuuden tullen näitä tunteitta hengiltä ottava Ben Wade on selvästi mieleltään sairas, mutta samalla elokuvan ehdottomasti rakastettavin hahmo, jonka vastapelurina Balen yrmy Evans tuntuu lähinnä inhalta jurtilta.
Kahden johtotähden erilaisuudesta elokuva saakin parhaat kiksinsä, varsinkin lohduttoman loppunäyttämön auetessa.

Päästarojen loisteessa hienoihin roolitöihin intoutuvat myös Peter Fonda kiukkuisena vaunukuskina, ja ennen kaikkea, myös muutaman viikon takaisessa vampyyrikuvassa 30 päivää kaamosta riekkunut, erinomainen Ben Foster. Nuoren miehen helkamakylmästi tulkitsema Charlie Prince on ennalta arvaamattomuudessaan Yuman herkimmin aseisiinsa tarttuva tappaja, tyystin tunteensa hylännyt murhamies, jota on oikein ilo vihata.

Mangold ohjaa vahvalla otteella, pitäen kliseet riittävän kaukana, käyttäen hyödykseen juuri niitä temppuja, joita moderni lännenelokuva toimiakseen tarvitseekin. Kuvaus on juuri sopivan eeppistä (kameran takana taitava Phedon Papamichael), miljöön ja maiseman huomioon ottavaa, lavastus aikakauteensa sopivaa ja pienemmätkin yksityiskohdat tarkkaan huomioituja. Taitavasti Mangold luovii vesillä, missä Clint Eastwoodin Armoton (1992) ja John Hillcoatin nihilistinen The Proposition (2005) tekivät tylyä työtä, tuoden kuitenkin elokuvaansa hippusen Lawrence Kasdanin Silveradon (1985) hurttia henkeä, unohtamatta peruspointin teräksen harmaata todellisuutta. Tässä välissä pitää vielä mainostaa Kevin Costnerin loistavaa kostowesternia Open Range (2003), joka edustaa pikkuhiljaa häviävän genren kärkipäätä.

Elmore Leonardin novellista ja Hallstead Wellesin siitä vääntämää originaalia kässäriä ovat Michael Brandt ja Derek Haas käsitelleet kauniisti. Alkuperäisen esityksen jännin jippo, istuttaa mukavana pidetty näyttelijä konnan rooliin (1957 versiossa Wadea näytteli Glenn Ford ja Evansia Van Heflin), toimii tässäkin. Crowe kerää kaikki tarjolla olevat sympatiapisteet huolimatta ajoittaisista väkivallan purkauksistaan, Balen ollessa lähinnä kaikkia läsnäolijoita ärsyttävä tiukkis. Hurmeisen väkivaltaisen loppukohtauksen perään Mangoldin tyylillä ohjaama uusioversio ottaa kuitenkin etäisyyttä alkuperäiseen, lisäämällä viimeiseen kuvaan Elmore Leonardin teoksista tutun, tavallaan hymyilyttävänkin loppukoukun.

Loistavan kirjailijan Elmore Leonardin teoksista on viime vuosina tehty useampikin upea elokuvaelämys, mm. John Travoltan mainiosti tähdittämä, svengaava Get Shorty – hyvä pätkä (1995), Quentin Tarantinon aliarvostettu Jackie Brown (1997), George Clooneyn läpimurto Mieletön juttu (1998) ja vaikkapa tuleva, John Maddenin ohjaama Tappolaukaus (Killshot), ensi vuonna.

Marco Beltramin perinnetietoinen score ei lainaa kuin soinnun tai kaksi George Duningin alkuperäisestä ja ynnää onnistuneesti haikeudella silotellut melodianpätkät tarkkavainuiseen, ja varsin nykyaikaiseen toimintascoreen.

Yhteenveto
Kunnon länkkäri, joita tulee vastaan nykyään aivan liian harvoin.