Alkuperäinen nimi: 
Mindhunters
Julkaisija: 
Valmistusvuosi: 
2004
Ohjaaja: 
Käsikirjoittaja: 
Ikäsuositus: 
K15
Kesto: 
101
Mindhunters
Aki Ahlroth, To, 21/10/2004 - 00:00

Elokuva

Oma poikamme Hollywoodissa, Renny Harlin, on palannut! Harlinin edellinen ohjaustyö, vuonna 2001 murskakritiikkiä ja myötähäpeää kerännyt Driven, oli syystäkin pahemman luokan floppi. Rennyn osakkeet ovat olleet jatkuvasti laskusuunnassa, onhan miehen varsinaisen läpimurtoelokuvan, Die Hard 2:n, ilmestymisestä kulunut jo 14 vuotta. Toki mies on tarjoillut vuosien varrella viihdyttävää herkkua pyrotekniikan ja aivottoman toimintamäiskeen ystäville, mutta samalla aiheuttanut myös vatsahaavoja sadoille elokuvakriitikoille ja ryppyotsaisille kotisohvien tapanimaskuloille.

Renny saa usein suuruudenhulluilla ideoillaan tuotantobudjetin paisumaan giganttisiin mittasuhteisiin, joten leffoista odotetaan - useimmiten turhaan - kassamenestyksiä tuotantoyhtiön talouden vakauttamiseksi. Miehelle tyrkytetään toinen toistaan aivottomampia käsikirjoituksia, joiden puutteita sitten yritetään korjailla räjäyttämällä pari lentokonetta tai laittamalla muskeliveikko roikkumaan vaimonhakkaajan paidassa kallion kielekkeelle. Harlinin kunniaksi voi kuitenkin sanoa, että hän laittaa itsensä sataprosenttisesti likoon ja tekee voitavansa kääntääkseen huonot lähtökohdat voitokseen.

Näyttelijöiden ohjaaminen ei ole koskaan ollut Rennyn ominta osaamisaluetta. Yleisesti ottaen näyttelijät vain toteuttavat ohjaajansa visioita turboahdettujen toimintakohtausten statisteina. Henkilöhahmot jäävät usein ohuiksi, jopa hupaisiksi karikatyyreiksi, joten samaistuminen on todennäköisempää räjähdyksen seurauksena ilmassa sinkoilevaan öljytynnyriin kuin hapuilevasti kohtauksesta toiseen haahuilevaan, yksiuloitteiseen henkilöhahmoon. Toki poikkeuksiakin on, kuten Geena Davis ja Samuel L. Jackson The Long Kiss Goodnight -rainan aisaparina.

Vaikka kuinka kosmopoliitti onkin, Rennyllä on tapana  tuoda elokuvissaan esille suomalaisuuttaan - jopa niin, että se saa vaivaantumaan. Tämä ikuinen patriootti on saanut ujutettua hengentuotteisiinsa muiden muassa päälleliimatun oloisia Suomen lippuja, kotimaisia viinaksia sekä Finlandia-hymnin. Toisaalta on huomion arvoista, että nimenomaan Suomessa mieheen on aina jaksettu uskoa, ja edesottamuksia seurata, oli kyseessä sitten Geena Davisin kanssa heilastelu tai jo farssin piirteitä saaneet kaavailut Mannerheim-spektaakkelista.

Kuvaavaa onkin, että Rennyn toiseksi uusin ohjaustyö, Mindhunters, sai teatteriensi-iltansa Suomessa, eikä Hollywoodin valokeilassa, kuten alkujaan oli tarkoitus. Alunperin raina oli tarkoitus saada teatterilevitykseen jo vuoden 2002 aikana, mutta erinäisten (teko)syiden varjolla ensi-iltaa siirrettiin useampaankin kertaan. Leffalle yritettiin löytää optimaalinen avausviikonloppu, kunnes tajuttiin, ettei sellaista olekaan. Mikä tahansa muu elokuva olisi pyyhkinyt Mindhuntersilla pöytää katsojatilastoissa. Lopulta elokuva laitettiin naftaliiniin, josta se on vihdoin kaivettu esiin, ensin teattereihin ja vihdoin myös DVD:lle. Yhdysvalloissa pläjäys päätyi suoraan DVD-formaattiin.

Mindhunters ei ole kuitenkaan niin huono elokuva, etteikö sitä olisi voinut laajemminkin pyörittää elokuvateattereissa. Toisaalta, elokuvan käsikirjoitus on sen luokan soopaa ja kliseistä huttua, että oksat pois. Vaihtelevan tasoisten sarjamurhaajakuvausten ja C.S.I -tv-sarjan jälkeenkin nähtävästi vielä kuviteltiin, että ihmisten kiinnnostus massamurhaajien profilointiin olisi rajaton. Käsikirjottaja Wayne Kramer jaksoi kuitenkin sinnikkäästi hämmentää väljähtynyttä soppaa, syöttäen sen lopulta hyväuskoisella Harlinille.

Seitsemästä nuoresta FBI:n agentista yritetään puoliväkisin koulia profiloijia. Koulutuksen on määrä huipentua viimeiseen testiin, jossa keltanokat laivataan autiolle saarelle selvittämään lavastettua murhamysteeriä. Kuinka omaperäistä! Kouluttajana toimii takakireä Jake Harris (Val Kilmer). Kaverin koulutusmetodit ovat sen verran läpimätiä, että auliskerlanderiksi matkaan lähetetään suulas rikosetsivä Gabe Jensen (LL Cool J).

Sitten ryöstöviljelläänkin jo dekkariklassikkoa; elokuvan perusasetelma on kuin suoraan Agatha Christien romaanista Kymmenen pientä neekeripoikaa. Käsikirjoitus ei tosin tee kunniaa mainiolle esikuvalleen. Kuten kirjassakin, päitä alkaa putoilla (myös kirjaimellisesti) ja simulaatiosta tuleekin totista totta. Lähtökohta saattaisi olla toimiva Freddie Prinze Jr:n tähdittämään, viiden pennin teinikauhutteluun, mutta ei psykologiseen trilleriin, jollaisena leffaa kovasti mainostetaan.

Harlin saa luotua hengentuotteeseensa kohtuullisen hyvän ja klaustrofobisen tunnelman. Myös lavasteet ja valaistus ovat mainiosti toteutettuja, ottaen huomioon elokuvan pienehkön budjetin. Elokuvan musiikista vastaa Tuomas Kantelinen, joka lienee sämpläillyt alan mestarien teoksia luomatta mitään itsensä näköistä. Jousivetoista, mahtipontista ja yllätyksetöntä musiikkia on siis luvassa. Lopputulos onkin melko valju, joskaan ei neutraalina aiheuta kuunteluväsymystä.

Jokin kuitenkin mättää. Elokuvasta ei oikein tiedä, onko se lintu vai kala. Kauhua se ei ole, vaikka ympäristö ja tunnelma siihen viittaavatkin. Jännitystä ei piisaa kuin nimeksi. Toimintaa on, mutta sitäkään ei tarpeeksi; elokuvassa ajaudutaan aika ajoin tyhjänpäiväiseen rupatteluun ja tekotaiteellisiin horinoihin, mikä sotii Rennyn perusperiaatteita vastaan. Turpasaunaa on vähän, jos ollenkaan. Murhaaja jättää jälkeensä johtolankoja ja ruumiita, joista ensinnä mainitut ovat järjestään typeriä, ja jälkimmäiset kuolinsyidensä puolesta kuvottavia.

Näyttelijäkaarti on paperilla varsin nimekäs, joskin osa näyttelijöistä on revitty lähestulkoon pystymetsästä. Kilmer ja FBI-untuvikkoa esittävä ehtoopuolen tähti, Christian Slater, patsastelevat näyttävästi elokuvan promojulisteissa, mutta itse elokuvassa molemmat miehet käyvät vain kääntymässä. Kilmer tekee varsin vakuuttavaa jälkeä, mutta Slaterin naamalla viipyy hitusen liian kauan se kaverille tyypillinen virnistys, joka painii samassa sarjassa Steven Seagalin pärstäkertoimen kanssa.

Rennyn hyvä ystävä ja tältä suojatyöpaikkoja saava rap-stara, LL Cool J, on jälleen näkyvästi esillä. Hyvä niin, sillä hän nousee karismallaan selvästi muiden tönkkösuolattujen sahapukkien yläpuolelle. Hyvä suoritus mieheltä, joka työkseen kourii  maitokahvin ruskeiden mimmien takapuolia MTV:llä pyörivissä musiikkivideoissaan. Naispuolista agenttia, Sara Moorea, esittävä Kathryn Morris on nainen paikallaan. Clifton Collins Jr:in esittämän Vince Shermanin Harlin on istuttanut nerokkaasti pyörätuoliin. 

Mielenkiintoisena yksityiskohtana mainittakoon, että alunperin elokuvaan oli ehdolla muun muassa Ryan Philippe, Reese Witherspoon, Christopher Walken ja Martin Sheen

Kuva

Promoversion perusteella varsinaiselle myyntiversiolle voi povata sangen mainiota kuvanlaatua. Elokuvan hämärä miljöö, valon ja varjon leikittely sekä tummemmat värisävyt ovat vaikeita paloja DVD-tekniikalle, mutta hienoisesta epävakaudesta ja ajoittaisesta rakeisuudesta huolimatta kuvanlaatu on tämän budjetin elokuvalle vähintäänkin kelvollinen. Kuvasuhteena on 2,35:1 ja kuva on kotiteatterihörhöjen mieliksi anamorfinen.

Ääni

Promoversiossa oli tarjolla vain Dolby Digital 2.0 -ääniraita, joten myyntiversion DD 5.1 - ja DTS 5.1 -raidat jäivät kuulematta. Jo stereoraita oli sangen vakuuttava ja dynaaminen, joten ei liene epäselvää, etteivätkö myyntiversion ääniraidat parantaisi kuunteluelämystä entisestään. Promoversion perusteella dialogi ja musiikki toistuivat puhtaasti ja eloisasti. Tehosteisiin olisin kaivannut lisää potkua, mutta eiköhän viimeistään DTS-raita saa tantereen tömisemään.

Lisämateriaali
sämateriaali

Arvostelussa olleessa promoversiossa ei ollut lainkaan lisämateriaalia.  Myyntiversiossa soisi kuitenkin extroja löytyvän, mutta muutamaa traileria lukuun ottamatta sellaisia ei ole vaivauduttu kiekolle ujuttumaan. Erityisesti Rennyn kommenttiraidalle olisi saattanut olla näillä leveysasteilla kysyntää. Toisaalta olisi ollut mukava tietää, mitä pahemman kerran tyrineen käsikirjoittajan päässä liikkui kirjoitusprosessin kestäessä. Ehkä sitten joskus Special Edition -versiossa?

Yhteenveto

Elokuva on kaikessa naiiviudessaan sangen viihdyttävä ja tunnelmallinen. Etenkin elokuvan loppupuolella meno yltyy kuitenkin sen luokan kliseekavalkaadiksi, että heikompaa hirvittää. Katsojaa aliarvioidaan tekonokkelilla juonenkäänteillä, jotka eivät kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että katsoja tietää koko ajan, miten leffa tulee päättymään. Renny tekee sen, minkä parhaiten osaa; ohjaa näyttävän ja kohtuullisen intensiivisen elokuvan, joka tarjoaa kelpo viihdettä krapula-aamuun. Kehno käsikirjoitus tekee valitettavasti rainalle saman kuin hiivattomuus pullataikinalle; kokonaisuus ei vain nouse niihin mittoihin, joihin sillä olisi voinut olla edellytyksiä. Ei parasta Rennyä, muttei aivan siitä kehnoimmastakaan päästä. Muutama näyttävä öljynporauslautan räjähdys, niin se olisi ollut siinä.

DVD-julkaisu on kahtiajakoinen. Toisessa vaakakupissa on hyvä kuvanlaatu ja (ainakin paperilla) ponnekkaat ääniraidat, toisessa taasen totaalinen aneemisuus lisämateriaaleissa. Vannoutuneimmat Renny-fanittajat poistakoot lätyn heti ilmestymispäivänä, muut harkitkoot huolella.

Kuvasuhde: 
2,35:1
Anamorfinen: 
Anamorfinen
Alkuperäiskieli: 
Levymäärä: 
1
Aluekoodi: 
Lisätietoa: 
Arvostelu on tehty Nordisk Filmin promo-version pohjalta, joten se ei ole sisällöltään identtinen myyntiversion kanssa. FilmiFIN kiittää Nordisk Filmiä arvostelukappaleesta.
Ääni: 
DTS 5.1, Dolby Digital 5.1
Arvosana DVD:lle: 
Arvosana kuvasta: 
Arvosana äänestä: 
Arvosana bonusmateriaaleista: 
Pakkotekstitys: 
On
Kuvagalleria: 

Lisää uusi kommentti



Copyright © FilmiFIN 2004 - 2016