Elokuva
Itsemurhan tekevä Kizuki jättää taakseen parhaan ystävänsä Toru Watanaben (Ken'ichi Matsuyama) sekä kauniin tyttöystävänsä Naokon (Rinko Kikuchi). Yhteinen menetys lähentää surevia ja heidän välilleen muodostuu intiimi suhde. Naokon on kuitenkin lähdettävä toipumaan syrjäiseen parantolaan, sillä hänen mielenterveytensä on pahasti järkkynyt. Hyytävän rakkaustarinan ainekset olisivat jo kasassa, mutta Torun tielle astelee vielä toinen nainen, viettelevä ja vapaamielinen Midori (Kiko Mizuhara), joka siivittää tunteiden sekamelskan entistä lujempaan solmuun. Anh Hung Tranin ohjaaman Norwegian Woodin nimi viittaa elokuvassa kuultavaan The Beatlesin kappaleeseen, mutta sen yhteys tarinaan tulee luontevasti esille vain alkuperäisessä Haruki Murakamin kirjassa, johon käsikirjoitus perustuu.

Tarinan tapahtumat sijoittuvat 60-luvun lopun Tokioon, jossa opiskelijamellakat kiehuvat kuumimmillaan. Kontekstin on ilmeisesti tarkoitus viestiä, että rakkaus on aina suurempaa ja ikuisempaa kuin minkään sortin aatteet ja ideologiat. Elokuvan alussa kontrasti on erityisen voimakas, kun Toru astelee laiskanlaisesti keskellä kiivasta opiskelijaradikaalien joukkoa. Toisaalta samaan aikaan henkilöiden päänsisäinen tunteiden myllerrys on rinnasteista yhteiskunnalliselle sekasorrolle. Kiehtova ja poikkeuksellinen tapahtumaympäristö voisi olla yksi Norwegian Woodin vahvuuksista, mutta nyt se jää ikävästi vain maininnan tasolle. Suurin osa kohtauksista tapahtuu vehmaissa metsissä ja pelkistetyissä opiskelija-asuntoloissa, joissa ainoita ajan merkkejä ovat nostalgisesti kiiltävät LP-levyt. Tavoitteena on selvästi universaali rakkaustarina.

Koska toteutustapa näin oikein alleviivaa tarinan henkilökeskeisyyttä, näyttelijöiden harteille putoaa erityisen raskas taakka. Onneksi nuoret näyttelijät suoriutuvat työstään mallikkaasti. Länsimaalaisille tuttu on vain Naokoa esittävä Rinko Kikuchi, joka teki vakuuttavan roolityön Babelin (2006) kuurona japanilaistyttönä. Matsuyama sekä Mizuhara onnistuvat hekin saamaan hahmoihinsa riipivää tunteiden paloa ja kaivattua moniulotteisuutta. Heikompi näyttelijätyö saattaisi kavaltaa tarinan aukot nykyistä pahemmin.

Visuaalisesti Norwegian Wood on poikkeuksellisen komea. Kuvauksesta vastaa Ping Bin Lee, jonka aiempiin töihin lukeutuu esimerkiksi Wong Kar-Wain klassikko In the Mood for Love (2000). Voimakas kuvakerronta pitää katsojan valppaana, etsii erikoisia yksityiskohtia ja menee aika ajoin kirjaimellisesti näyttelijöiden iholle. Intiimeistä lähikuvista siirrytään sulavasti keskelle humisevaa luontoa, jossa mielikuvitus voi laukata, ja pian kamera jo jahtaa päähenkilöitä näiden kävellessä vimmatusti metsän siimeksessä. Elokuvallinen toteutus riittää jo yksinään syyksi suunnata valkokankaan äärelle, eivätkä mielleyhtymät Wong Kar-Waihin jää pelkkään kuvaajaan.

Latteimmillaan Norwegian Wood vaipuu taidenäyttelyksi, jonka höyhenenkevyt sisältö kätkeytyy kauniiden kuvien ja ihmisvartalojen taakse. Elokuvan kulkua vaivaa teennäisyyteen lipsahtava syvällisyyden tavoittelu, mikä johtunee enemmän tuotannollisista ratkaisuista kuin alkuperäistarinasta. Alusta asti läsnä olevat menetyksen ja hankalan rakkauden teemat jäävät ikävästi perinteisen teinielokuva-angstin varjoon. Lopputekstien alkaessa jää hölmistyneenä ihmettelemään, että tätäkö tässä nyt pari tuntia kypsyteltiin. Tuntuukin kuin tekijät eivät olisi osanneet päättää, pitäisikö tulkinnan olla huutavan melodramaattinen vai hartaan pohdiskeleva. Kumpikin ääripää saattaisi toimia paremmin.

Yhteenveto
Norwegian Woodia katsellessa on parasta jättää ajattelu vähemmälle ja antautua tunteiden ja maisemien vietäväksi. Näyttelijät tekevät erinomaista työtä ja kuvallinen toteutus säväyttää.