Alkuperäinen nimi: 
Pulp Fiction
Lajityyppi: 
Julkaisija: 
Valmistusvuosi: 
1994
Valmistusmaa: 
Käsikirjoittaja: 
Ikäsuositus: 
18
Kesto: 
154
Pulp Fiction (Blu-ray)
J. Pikkarainen, La, 21/03/2009 - 00:00

Elokuva
Kulttiohjaaja Quentin Tarantino on niittänyt mainetta jokaisen valmistuneen elokuvansa myötä. Indie-hitti Reservoir Dogsilla (1992) lippunsa Hollywoodiin lunastanut ohjaaja työllistää teollisuutta verrattain verkkaiseen tahtiin, mutta aivan kuten moni muukin aikansa kasvatti 1980- ja 1990-luvun taitteen Amerikassa, myös Tarantino toteuttaa edelleen anarkistista unelmaansa tähteyden keskellä. Laskelmoitujen kassamagneettien sijaan tarkoituksellisesti vastavirtaan kulkevan ohjaajan rakkaus liikkuvia kuvia kohtaan näkyy hänen jokaisessa valmistuneessa teoksessa, jotka ovat täynnä kunnianosoituksia menneen ajan klassikoita, näyttelijöitä ja popkulttuuria kohtaan.

Tarantinon toinen ohjaustyö Pulp Fiction (1994) lähentelee temaattisesti sisarteosta Reservoir Dogs. Kronologisesti rikkonaisen elokuvan keskushenkilöinä taivaltavat rikollismaailman erinäiset jäsenet palkkatappajista taskuvarkaisiin, pomoista näiden tyttöystäviin sekä muihin elämän nurjan puolen kasvatteihin. Usean eri tarinan kautta yhdeksi saumattomaksi kokonaisuudeksi muodostuva Pulp Fiction hyödyntää särkynyttä kerrontaa vaivattomasti. Vaikka juonellisesti Pulp Fiction onkin varsin kevyt, sen erilainen rakenne saa kaiken näyttämään monisyiseltä ja korottaa kokemuksen kokonaan toisenlaiselle tasolle. Tarantinon vahvuus ei olekaan koskaan ollut hänen elokuviensa tarinakaarissa, vaan niissä tavoissa, kuinka eri asiat esitetään.

Pulp Fiction on, kuten nimikin jo paljastaa, tribuutti kioskikirjallisuutta kohtaan. Rikostarinoista ennen kaikkea tunnetuksi tullut törkyviihde oli usein sisällöltään roskaa, mutta taidokas kansitaide sai monet hairahtamaan hetkellisen todellisuuspaon pariin. Tarantinon filmatisointi on myös sisällöllisesti rautaa. Esikuviensa tapaan täynnä väkivaltaa, huumeita ja kevyen seksuaalista vihjailua, joita ohjaaja tykittää suoraan katsojan suoneen peräänantamattomalla tyylitajullaan. Samaan vinksahtaneeseen maailmankolkkaan kuin Reservoir Dogs kuuluva Pulp Fiction on yhtaikaa selkeän elokuvamainen ja vääristyneen realistinen, oma tarantinomainen maailmansa, jossa nokkelasanaiset kuoleman sanansaattajat ovatkin vain epätavallisiin tilanteisiin joutuvia tavallisia ihmisiä.

Elokuvan kannatteleva voima tuleekin Tarantinon luomista hahmoista ja näiden luontevasta dialogista. Ving Rhamesin esittämän gangsterin luottotappajat Jules (Samuel L. Jackson) ja Vincent (John Travolta) ovat ammatiltaan lain väärältä puolelta, mutta persoonaltaan kuin kuka tahansa meistä. Herkullinen kontrasti syntyykin näiden kahden kylmäverisen murhaajan käydessä pitkiä keskusteluja keskenään hampurilaisista, viiden dollarin pirtelöistä, jalkahieronnasta ja taivaallisesta väliintulosta valmistautuessaan jälleen yhteen tappokeikkaan. Tarantinon ja Roger Avaryn sulkakynistä syntynyt käsikirjoitus on täynnä äkkiväärää dialogia, joka on taatusti lähtöisin pääosin Tarantinon omista tuumailuista, mutta jotka sopivat elokuvan viileyttä hehkuvien hahmojen suuhun täydellisesti. Pulp Fictionin karaktäärit saavat Fonzienkin häpeämään nurkassaan, eikä ylitsepursuava coolius katoa edes pukujen vaihtuessa löysiin t-paitoihin.

Tarantinon elokuviin kohdistuva rakkaus näkyy ennen kaikkea hänen tavassaan tehdä elokuvia. Pulp Fiction on ohjaajan muiden elokuvien lailla täynnä pieniä ja suuria nyökkäyksiä alan klassikoita kohtaan ilman päällekäyvää esittelyä. Tarantinolla on kadehdittava taito tehdä periodielokuvia milloin, missä ja keiden avulla tahansa, mistä loistava esimerkki on oikeutetustikin ryöpytystä osakseen saanut Death Proof (2007). Vaikka 1970-luvun kaahauselokuvia ja slasher-genreä yhdistelevä raina ei kokonaisuutena oikein toimikaan, on se ennen kaikkea tunnelmaltaan enemmän kohdallaan kuin moni sen inspiraation lähteenä ollut lajitoverinsa. Monen osansa summana Pulp Fiction saavuttaakin 1920 – 1950-luvulla kulta-aikaa eläneen kioskikirjallisuuden sellaisenaan täydellisesti luomalla pakopaikan fantasianomaiseen todellisuuteen, jossa kaikki on nautinnollisen väärää.

Sittemmin jo omaksi tavaramerkikseen muodostunut ohjaajan villitys palkata elokuviinsa ehtoopuolen (tai sunnuntaikatselijoiden tutkien ulottumattomissa olevia) näyttelijöitä, jotka nousevat ainakin hetkellisesti uudelle aallonharjalle rooliensa vuoksi, on Pulp Fictionin peruja. 1970-luvulla seksikkyyttä uhkunut John Travolta katosi tusinaviihteeseen pian diskohittiensä jälkeen, mutta sai uutta nostetta urallensa sekä Oscar-ehdokkuuden roolistaan Vincent Vegana. Hänen aisaparinaan näyttelevä Samuel L. Jackson oli tehnyt jo muutamia ikimuistoisia sivurooleja varsinkin Spike Leen tuotannoissa, mutta vasta Tarantino muokkasi hänestä nykyisin tuntemamme näyttelijän, jonka badass-roolit ovat sittemmin olleet vaivaannuttavan samankaltaisia kuin Pulp Fictionin Jules Winnfield.

Travolta ja Jackson eivät suinkaan jää Pulp Fictionin ainoiksi tähdiksi, vaan rikosdraama on täynnä nimekästä sakkia. Ving Rhamesin lyhyt, mutta keskeinen rooli rikollispomo Marsellus Wallacena yhdistää erillistarinat yhteen. Hänen tyttöystäväänsä näyttelevä Uma Thurman on elokuvan femme fatale, joskaan ei sanan filmnoirmaisessa merkityksessä, mutta joka osaa käyttää viettelevyyttään aivan yhtä tappavasti ilman aseitakin. Bruce Willis jatkaa Die Hard -elokuvien viitoittamalla tiellä Wallacen otteista irtaantuvana nyrkkeilijänä, jonka ikimuistoisessa isänsä kelloon liittyvässä takaumassa vilahtaa lyhyen, mutta sitäkin hauskemman tarinan kertova Christopher Walken. Reservoir Dogsin herra Oranssi (Tim Roth) piipahtaa yhdessä Amanda Plummerin kanssa kahvilan ryöstävinä pikkuvarkaina. Kuten jokaisessa Tarantinon elokuvassa, myös Pulp Fictionissa kahvilasta muodostuu oma lyhyt episodinsa, joka useimmissa ohjaajan tuotoksissa on tarjonnut ne kaikkein mehevimmät kokemukset. Tarantino nähdään tapansa mukaan myös kameran edessä lyhyessä roolissa, mutta hänen suoritustaan mielenkiintoisemmaksi nousee samassa kohtauksessa esiteltävä Harvey Keitel asiansa osaavana ongelmien korjaajana.

Tekniikka
2.35:1-kuva ei yllä aivan teräväpiirtostandardeihin, mutta on silti upeaa jälkeä. Lisääntynyt tarkkuus paljastaa kohtauksista ennennäkemättömiä yksityiskohtia, vaikka yleisilme onkin hivenen pehmeä. Lisäbitit näkyvät ennen kaikkea parantuneessa kontrastissa ja DVD-julkaisua paremmassa värisävyssä.

DTS-HD 5.1 -ääniraita ei eroa juuri lainkaan levyltä löytyvästä Dolby Digital 5.1 -miksauksesta. Hieman laajemmalla skaalalla tapahtuvan äänimaailman erottaa vain pistokokein, ja tällöinkin HD-raidan etuna on vain hivenen kovempi meluaste. LFE-kanavan käyttö on hyvin perinteistä, eikä erotu liiemmin joukosta. Takakanavatkin hoitavat lähinnä aikakausimusiikin ja ajoittaisen tilantunnun, mutta ovat pääasiallisesti hiljaa. Etukanavaerottelu on kuitenkin toimiva.

Lisämateriaali
Julkaisu ei sisällä lisämateriaalia.

Yhteenveto
Pulp Fiction on Tarantinoa omimmillaan. Ylitsepursuavalla viileydellä ja tummanpuhuvalla huumorilla varustettua väkivaltaviihdettä, joka ylittää genrerajat, mutta jonka ainoaksi anniksi jää kiitettävä määrä kuolemattomia lainoja, lukuisat ikimuistoiset kohtaukset sekä taidokas kronologian rikkominen. Tarinallisesti Pulp Fiction on pelkkää huttua, mutta se on kuorrutettu niin makeasti, ettei jälkimakua tahdo edes huomata.

Kuvasuhde: 
2.35:1
Anamorfinen: 
Anamorfinen
Alkuperäiskieli: 
Levymäärä: 
1
Lisätietoa: 
Kiitokset arvostelukappaleesta FS-Filmille.
Ääni: 
DTS-HD 5.1
Arvosana DVD:lle: 
Arvosana kuvasta: 
Arvosana äänestä: 
Arvosana bonusmateriaaleista: 


Copyright © FilmiFIN 2004 - 2016