Elokuva
1950-luvulla Amerikka elää muutosten aikaa, radiossa soi Elvis ja kansantalous nousee kohisten. "An American Dream" on oma perhe, talo, auto, hoidettu puutarha ja valkoiset aidat ympärillä. Valtamedioiden pakkosyöttämän ihanne-elon kutsun kuulevat myös Frank (Leonardo Di Caprio) ja April (Kate Winslett), jotka rakastuvat, avioituvat, perustavat perheen ja hankkivat talon, auton ja sen hemmetin nurmikon. Mutta muutaman vuoden päästä, kun fantasiat yhteisestä tulevaisuudesta ovatkin yhtäkkiä täyttyneet, on jäljelle jäänyt vain tyhjiö, jota ei Frankin umpitylsä työ "toimistokoneena" tai Aprilin kotirouvailu kloonimaisten naapureiden keskellä kykene ikinä täyttämään. Tunteet kuumenevat, sitten jäähtyvät ja ennen niin äänekkäästi käydyt keskustelutkin muuttuvat painostavaksi hiljaisuudeksi.

Wheelereiden esimerkillinen perusperhe on alati kiihtyvällä vauhdilla matkalla helvettiin, kunnes paikkakunnan kovasuinen kiinteistövälittäjä Helen Givings (Kathy Bates) perheineen muuttaa kaiken. Hän tuo miehensä kanssa mielisairaalassa asustavan poikansa Johnin (Michael Shannon) mukanaan illalliselle, tätä kun on vaikeaa ja vaarallistakin jättää yksikseen. Aperitiivien ja aterioiden aikana paljastuu, että Johnin sairaus onkin paljon diagnosoitua vaarallisempaa: hän puhuu aina totta. Wheelereiden yhteinen haave muutosta Pariisiin ja kaiken aloittaminen uudelleen voisi olla se viimeinen mahdollisuus elämän elvytykselle, mutta, kuten niin helpolla missä tahansa parisuhteessa, rationalismi astuu romanttisten ratkaisujen edelle.

Teatterimaailmasta kivuttomasti elokuviin siirtynyt ohjaaja Sam Mendes on nimi, johon voi luottaa. Tukuttain palkintoja keränneestä esikoisestaan American Beauty (1999) lähtien Mendes on tehnyt uraansa rauhallisesti ja harkiten. Miehen toisena teoksena näki päivänvalon komean raastava gangsterikronikka Matkalla Perditioniin (Road to Perdition, 2002) ja kolmantena yhteiskuntakriittinen sotakuvaus Merijalkaväen mies (Jarhead, 2005).
Uusin, Revolutionary Road, on menneitä ihanteita armotta romuttava, katharttinen kokemus, joka saa American Beautynkin tuntumaan armeliaalta kuvaukselta amerikkalaisen suburbian arjesta. Richard Yatesin 1961 julkaistusta romaanista on kipua pelkäämättömän ja rujosti tuntoja runnovan käsikirjoituksen adaptoinut Justin Haythe.

Ajankuvaltaan autenttinen Revolutionary Road muistuttaa vaikkapa tv:n Mad Menia, jossa siinäkin pukumiehet matkustavat esikaupunkialueelta junalla tylsiin duuneihinsa, polttavat ketjussa tupakkaa, kaatavat päivän mittaan useammankin paukun ja siinä sivussa sihteereitään. Vaimot pitävät kulisseja pystyssä hoitamalla kotia ja lapsia.
Coenin veljesten vakikuvaaja, mestarillinen Roger Deakins on taltioinut maailman pehmeissä pastellisävyissä, luoden kovan kontrastin tylyille tapahtumille ja armottomalle dialogille.

Jo Kultaisen maapallonkin roolistaan kuittaamaan ehtinyt rouva Mendes, Kate Winslett, ja muutaman vauhdikkaamman roolin (The Departed, Veritimantti (Blood Diamond, 2006) ja Valheiden verkko (Body of Lies, 2008) jälkeen draamantajunsa jälleen osoittava Leonardo Di Caprio ovat hämmentävän aitoja ja luonnollisia vaativissa rooleissaan. Erinomaisen pääparin ohella rankan näytön antaa myös tuima Michael Shannon, jonka sydänverellä vetämä John on paikalleen jämähtänyttä elämänmenoa suorin sanoin kritisoiva ja kommentoiva totuuden torvi, jonka profetiat ja tarkat havainnot osuvat suoraan kipupisteisiin. Shannon nappasikin aivan ansaitusti Oscar-ehdokkuuden parhaasta mies-sivuosasta (palkinnon tosin tulee viemään Heath Ledger). Kathy Batesin yltiöoptimistinen Helen ja varsinkin tämän miestä Howardia esittävä Richard Easton tuovat lohduttomaan tarinaan hienon aspektin elämänsä kanssa jo sinuiksi tulleesta, varttuneemmasta avioparista. Naapurin Campbelleina David Harbour ja Kathryn Hahn ovat kasvottomuudessaan niin ikään tarkkaan rooliinsa harkittu pariskunta.

Thomas Newmanin minimalistinen score jatkaa tutuilla laduilla, luoden tunnelmia herkkävaistoisin koskettimin ja pienin melodianpätkin. Route 12, Hopeless Emptiness, Simple Clean Lines ja April ovat kaikki kuin aiemmin kuultuja esityksiä Newmanin säveltäjäsuvun omaperäisimmältä neropatilta, mutta jälleen kerran mies todistaa, ettei uudistuminen ja muodonmuutos ole välttämättä se ainoa voimavara, jolla luodaan tunteikasta ja paikalleen täydellisesti sopivaa elokuvamusiikkia. Finaalin Revolutionary Road (End Title) jää hajanaisuudestaan huolimatta päähän soimaan pitkäksi, pitkäksi aikaa.

Yhteenveto

Pysähtyneen perhehelvetin raastava läpivalaisu pilkkoo ja pureskelee sääliä tuntematta amerikkalaisen elämänmenon pyhimpiä arvoja. Rankasta ryöppäyksestä huolimatta elokuva on mitä puhdistavin kokemus.