Elokuva
Mestarikokki Auguste Gusteaun (Brad Garrett) ydinajatus on, että kuka tahansa osaa kokata. Tätä ohjenuoraa uskoo myös maalla asuva Remy (Patton Oswalt), joka on nurjista lähtökohdistaan huolimatta todellinen herkkusuu. Ikävien sattumien kautta Remy tempautuu virran vietäväksi ja päätyy unelmiensa Pariisiin, jossa edesmenneen idolinsa ravintola on enää varjo menneestä kuuluisuudesta. Keittiöön hiipivä Remy sotkee sulasta intohimostaan käpälänsä keiton maustamiseen, mistä kehkeytyy todellinen makunautinto asiakkaille ja hierarkiaa rikkova särö keittiön henkilökunnalle. Syyt niskoillensa koko tempauksesta saa uusi siivoojakloppi Linguini (Lou Romano), sillä Remy ei voi paljastaa kokintaitoja luonteensa vuoksi. Ihmiset kun eivät ole järin suvaitsevaisia rottia kohtaan, etenkään keittiössä.

Viheliäisinä taudinlevittäjinä tunnettujen rottien ja kulinarismin yhdistäminen on rohkea veto keneltä tahansa. Kaksinverroin niin, jos tarkoitus on tehdä elokuvasta lämminhenkinen koko perheen elokuva. Animaation ihmeellisessä maailmassa kaikki on kuitenkin toisin. Kun puikoissakin häärii nykyteollisuuden paras länsimainen animaatiostudio Pixar, on lopputulos jo alkujaan keskivertostudiota onnistuneempi tapaus. Näin on myös yhtiön uusimman ohjauksen parissa, Brad Birdin (Rautajätti, 1999 ja Ihmeperhe, 2004) käsikirjoittamassa ja ohjaamassa Rottatouillessa (2007).

Pixarin valtteja ovat tarina ja ennen kaikkea henkilöhahmot. Oli kyseessä sitten pulskistunut supersankari, eloton lelu, pikkuruinen muurahainen, akvaariokala tai vaikkapa sitten rotta, on heille yhteisenä piirteenä äärimmäisen inhimillinen ja samaistuttava persoona. Näin myös Rottatouillen päähenkilö Remyn ja hänen rottaperheensä suhteen. Ensimmäisestä otoksesta lähtien satumaisella ulkokuorrutuksella animoidut karvaturrit ovat viheliäisten rottien sijaan verrattavissa söpöiksi lasten lemmikeiksi. Ennen kaikkea hahmojen ilmeikkyys on todellinen taidonnäyte nykyanimaation tasosta, jonka avulla niinkin epämiellyttävästä olennosta kuin rotta on onnistuttu tekemään jo pelkän elekielen avulla äärimmäisen sympaattinen ja ihmismäinen henkilö. Päähenkilöiden seurassa Pariisin synkän sateen keskellä paikallisen viheliäistorjuntaan keskittyneen kaupan näyteikkunaa katsellessa myötätunto kääntyy lähes pakosta näiden kahden hyljeksityn olennon tykö.

Remysta muodostuukin eleiden ja hyväsydämisyyden takia välitön samaistuksen kohde koko perheelle, jättäen useiden ihmishahmojen kohtalon hieman syrjemmälle. Ainoastaan epäluontoiseen yhteistyöhön Remyn kanssa ajautuvasta Linguinista on tarkoituksella tehty hieman persoonallisempi päähahmo. Perinteisenä ujopoikana nähtävä Linguini ihastuu vakiokaavan mukaan hehkeään naiskokki Coletteen (Janeane Garofalo), joiden välinen suhde tuntuu alkuun epätodenmukaiselta. Yllätyksettömästi etenevä rakkaustarina kuuluu kuitenkin elokuvan yleiseen lapsenomaiseen tunnelmaan, jossa sanalla pahuus ei ole juuri virkaa.

Rottatouillen ydin tarjoillaan Pixarille varsin tyypillisen monitasoisella tarjottimella, johon sisältyvät niin suvaitsevaisuus, perhearvot kuin rakkaus toisia kuin myös intohimojaan kohtaan. Elokuvan kohdalla jälkimmäinen näkyy luonnolliseen tapaan kulinarismin herkullisessa maailmassa, jota varten kehitystiimi vietti useita tunteja pariisilaisissa keittiöissä luodakseen mahdollisimman autenttisen tunnelman keittiöiden hektiseen, mutta toverilliseen ilmapiiriin. Rottatouillen suurimmaksi erheeksi osoittautuu kuitenkin kovin heppoinen teemojen käsittely. Siinä missä esimerkiksi Monsterit Oy tai Nemoa etsimässä suoriutuivat samanlaisissa teemoissa erinomaisesti pitkälti naivistisen lapsinäkökulman vuoksi, astuu Rottatouille harhaan selkeästi aikuisemman henkilögalleriansa vuoksi. Remyä ja hänen veljeään Emileä (Peter Sohn) lukuun ottamatta Linguini tai muu keittiöhenkilökunta toilailemassa satumaailman tahtiin tuntuu vain kovin lapselliselta. Täydellinen kontrasti köörissä on ruokakriitikko Anton Ego, jonka kylmäävän murhaavaa ja nautinnollista olemusta tulkitsee mestarillisella antaumuksella veteraaninäyttelijä Peter O’Toolelle.

Lapsenomainen lähestyminen näkyy myös elokuvan huumorissa, joka koostuu lähinnä Remyn ja Linguinin yhteistyön synnyttämästä spontaanista kohelluksesta. Alkuun luonnoton heiluminen ja kameramiehen jatkuva yritys taltioida villisti kieppuvaa kaksikkoa hymyilyttää, mutta jatkuvalla toistolla ainoa vitsi käy äkkiä vanhaksi. Tarinan opetuksenkin pyöriessä jo alussa mainitun ”kuka tahansa osaa kokata” -sanoman ympärillä, joka on helposti nähtävissä paitsi unelmiensa tavoitteluksi myös rotta-asuisen päähenkilön vuoksi suvaitsevaisuuden ylistykseksi, tuntuu elokuva vähän liian päälle liimatun opettavaiselta. Veikeät ja ennen kaikkea sympaattiset rottahahmot paikkaavat kuitenkin paljon tarinan heikompia lapsuksia, minkä takia kokonaiselämyksenä Rottatouille jää plussan puolelle.

Vaikka tarina ei teekään kylläiseksi, ei elokuvan audiovisuaalista presentaatiota voi moittia. Pixarin työtiimi on jälleen ylittänyt itsensä animaation saralla. Romantisoitu ilme on omiaan kuvaamaan rakastavaisten Pariisia sellaisessa satumaisessa väriloisteessa kuin parhaimmat turistikuvat kaupungista voisivat edes toivoa. Animaattoreiden pikkutarkka yksityiskohtaisuuksiin panostaminen tuntuu menevän ohitse 90-prosenttisesti, mutta alitajunta käy ylikierroksilla. Täyteläinen maailma tuntuu kaikin puolin aidolta, minkä takia detaljien paljouteen ei kiinnitä edes huomiota. Lähes mistä tahansa elokuvan pysäytyskuvasta pystyisi kuitenkin teettämään kokonaisia tauluja. Vaikutelmaa korostaa entisestään aitoa elokuvakameraa mallintavat kamerakulmat ja -liikkeet, jotka on tosin rotta-aspektin takia tiputettu kirjaimellisesti katutasolle. Taidokas syvyysvaikutelma luo entisestään animaation elokuvamaisuutta.

Kuvan vastapainona sointuu Michael Giacchinon täyteläinen score. Useita tyylilajeja ja instrumentteja yhdistelevät sävellykset ovat riemastuttavan leikkisiä ja elokuvan ilmeeseen sopivia. Jazzahtavat haitarit, nopeatahtinen piano ja keittiön hektisyyttä tavoittelevat lyömäsoittimet kuvastavat jo instrumenttitasolla jossain määrin pariisilaisuutta. Giacchino on onnistunut esimerkillisesti sävyttämään elokuvansa kujeilevilla pianolurituksilla ja niiden täydellisillä vastakohdilla haikeiden viulusonaattien avulla ilman, että sävellys tuntuisi missään vaiheessa katkonaiselta. Rottatouillen sävellys onkin ennen kaikkea ilahduttavan vivahteikas, mutta samalla yllättävän harmoninen kokonaisuus. Juuri sellainen, minkälaisena itse elokuvankin olisi mieluusti halunnut nautiskeltavaksi.

Tekniikka
Alkuperäisessä suhteessa (2.39:1) esitetty 1080p/AVC-koodattu kuva on digitaalilähtönsä vuoksi oikeaa herkkua aisteille. Romantisoidulla väripaletilla maalailtu elokuva toistuu pikkutarkasti jokaista pientä yksityiskohtaa myöten virheettömästi. Edes Seine-joen äärellä käydyssä kohtauksessa ei ole havaittavissa minkäänlaista porrastusta taustalla leijuvasta usvasta, mikä on usein otollisin elementti kuva-artefakteille.

Ääniraita ei tyydy sen vähempään. Julkaisu pitää sisällään alkuperäiskielen lisäksi suomeksi, ruotsiksi ja islanniksi dubatun Dolby Digital 5.1 -ääniraidan sekä ainoastaan englanniksi miksatun häviöttömän PCM 5.1 -raidan. Jälkimmäinen tekee jo varsin täyteläisestä ääniraidasta vielä karvan verran elävämmän ja dynaamisemman. Pakkaamattoman PCM 5.1 -raidan etuna ovat etenkin huomattavasti monipuolisempi alapääntoisto sekä joukkokohtausten aidompi tuntu. Pistokokeeseen kannattaa valita alkupään salamanisku, jossa on kirjaimellisesti potkua. Ensimmäisen puolituntisen jälkeen äänimaisema hälventyy hieman tavanomaisemmaksi ja menettää alkupään hienoiset yksityiskohdat lähes kokonaan. Tilantuntu on kuitenkin kauttaaltaan tehokkaassa käytössä, mikä näkyy etenkin koko kotiteatterihyödyn varastavissa Giacchinon sävellyksissä.

Lisämateriaali
Blu-Raylle poikkeuksellisesti alkuvalikkoon avautuva Rottatouille on menuista lähtien elokuvan henkeen suunniteltu. Keittiö- ja ruokamenuhenkinen navigointiruutu sisältää elokuvan katselun lisäksi kolme lisämateriaalia sekä Total Menun taakse kätketyn laajemman ekstrasisällön. Gusteau's Gourmet Game on interaktiivinen peli, jossa kasaillaan oikeista aineksista asiakkaiden pyytämiä ruokia mahdollisimman nopeasti. Pixarin tapaan jokaisen uuden julkaisun mukana tulevat lyhytelokuvat ovat tällä kertaa Lifted ja Your Friend the Rat, jotka ovat muun lisämateriaalin tavoin teräväpiirtokuvalla siunattu. Lifted on perinteisempi Pixar-lyhäri abduktiokoulutenttiä käyvästä muukalaisesta, kun taas Your Friend the Rat on humoristinen dokumentti rottien historiasta, jonka juonnosta vastaavat elokuvasta tutut Remy ja hänen velipoika Emile.

Total Menun alle kätkeytyy DVD-formaatin tuttu lisämateriaalihöyste, jonka voi katsoa joko sellaisenaan perinteisen DVD:n tavoin tai elokuvan päällä Picture-in-Picture-toimintoa hyväksikäyttäen Cine-Exploreksi nimetyn ominaisuuden avulla. Jälkimmäisen vaihtoehdon voimin elokuvaa ryydittää ohjaaja Brad Birdin ja tuottaja Brad Lewisin informatiivinen kommenttiraita, joka käy läpi elokuvan eri aspekteja kiitettävän yksityiskohtaisesti. Kommenttiraidan voi kuunnella myös vaihtoehtoisesti suomidubbauksena, mikä on ilahduttava yksityiskohta, vaikka siinä menetetäänkin monotonisen annin seurauksena kaverusparin riemukas spontaanisuus. Cine-Explore sisältää vaihtoehtoina vielä valmiin paketin tai kustomoitavan kokemuksen, jossa katsoja voi itse päättää minkälaista materiaalia haluaa katsella kommenttiraidan yhteydessä.

Alun avaa noin neljätoistaminuuttinen Fine Food and Film -dokumentti, jossa Bird ja kokki Thomas Keller kertovat omien alojensa intohimoista. Päälle liimatun samankaltaisuuden ydin sykkinee siinä tosiasiassa, että elokuvan ja ruuan (ja minkä tahansa muun intohimon kohteen) tekoon vaaditaan samoja yleispäteviä arvoja, kuten yhteistyötä tai inspiraatiota.

Animation Briefing on yhteiskestoltaan vajaa viisitoistaminuuttinen kestävä kooste lyhyistä palaverisessioista, joissa Bird kertoo animoijille mitä kustakin kohtauksesta haluaa. Alkuun hieman vierastavasta ajatuksesta huolimatta pätkistä muodostuu kuitenkin kutkuttavan mielenkiintoisia katsauksia animaatio-ohjaajan työhön ja kommunikaatioon hänen ja animaattoreiden välillä. Documentary Shorts sisältää puolestaan nimensä veroisesti lyhyitä dokumenttikoosteita, mutta yhteen pötköön katsottuna noin viisikymmenminuuttiseksi järkäleeksi muodostuva osio kelpaa sellaisenaan ihan viralliseksi making of -dokumentiksi. Pääpaino pysyy elokuvan animaatiossa, värityksessä ja valaistuksessa. Erikoisin ja samalla omalla tapaa myös kiintoisin lähestymistapa tulee dokumentin loppupuolen musiikkiin keskittyvässä osiossa, jossa säveltäjä Michael Giacchinon poika taltioi isäukkonsa toilailuja kodin nurkista elokuvan nauhoitussessioihin asti.

Poistettuja kohtauksia löytyy kahta mallia. Oikeita löytyy Birdin juontojen sävyttämänä kolme kappaletta, joiden yhteiskesto on noin viisitoista minuuttia. Kukin kohtaus on ymmärrettävästi kynällä tehtyjä raakaversioita, joiden päällä soi Giacchinon sävellys. Loput viisi ovat lisäotsakkeella R.I.P.-nimettyjä hauskoiksi tarkoitettuja korkeintaan muutaman sekunnin poistoja, joissa hautajaistunnelman säestyksellä kunkin poistetun kohtauksen animaattorit tilittävät tuntojaan.

Pienet kunnianosoituskoosteet The Will ja Remembering Dan Lee keskittyvät säveltäjä Giacchinoon ja tuotannon aikana menehtyneeseen Dan Leehen. Ensimmäisessä säveltäjän lyhyen johdannon jälkeen päästään kuuntelemaan yksi elokuvan kohtaus kahden eri sävellyksen kautta. Alkuperäinen hylätty versio oli huomattavasti iloisempi, mutta ohjaaja halusi kohtaukseen tiettyä uhkaavuutta, minkä takia siirryttiin elokuvassa kuultavaan teemaan. Jälkimmäinen on puolestaan lyhyt muistelukooste, jossa Pixarin väki kertoo lämmöllä edesmenneestä kollegastaan. Total Menu -valikossa vasemmalle painaessa löytyy vielä viisi lyhyttä pääsiäismunaa, jotka koostuvat lähinnä tekijätiimin pelleilyistä.

Yhteenveto
Rottatouille on Pixarin uusin animaatio, joka yhdistelee jälleen tuttuun tapaan monia temaattisia tasoja koko perheen yhteiseksi nautinnoksi. Tarina on kovin heppoinen ja nähty, mutta veikeät hahmot pelastavat kuitenkin paljon.