Elokuva
Amerikkalainen dokumentaristi Errol Morris (s. 1948) on sukupolvensa arvostetuimpia elokuvantekijöitä, joka osaa sävähdyttää persoonallisilla aihevalinnoillaan, oli kyse sitten lemmikkieläinten hautausmaan pyörittämisestä (Gates of Heaven, 1978) tai syyttömänä murhasta kuolemaan tuomitun miehen oikeudenkäynnistä (The Thin Blue Line, 1988). Oscar-palkinto heltisi vuonna 2003 dokumentilla Sodan oppitunnit (The Fog of War), joka oli henkilökuva Yhdysvaltain Vietnamin-sodan aikaisesta puolustusministeristä Robert McNamarasta. Vaikka Morrisin aiheet ovat usein poliittisia, on hänen työnsä painopiste yleensä muualla: kiinnostavissa henkilötarinoissa, joita on mahdollista lähestyä niin yksilön kuin yhteiskunnankin näkökulmasta. Berliinin elokuvajuhlillakin palkittu Standard Operating Procedure on uusin esimerkki Morrisin tutkivasta kuvajournalismista, joka pyrkii näkemään kuvien taakse ja haastaa katsojankin katsomaan toisin. Amerikkalaissotilaiden irakilaisessa Abu Ghraibin vankilassa vuonna 2004 ottamat nöyryytysvalokuvat sotavangeista saavat osakseen tarkkanäköiset ja paljastavat kuva-analyysit. Samalla Morris hahmottelee sodan moraalia sekä vankilassa suoritettujen laittomien kidutusten ja tiedusteluorganisaation normaalien toimintatapojen (”standard operating procedure”) välistä häilyvää rajaa.

Vankilan käytäntöjen esittely kylmää sydäntä. Morrisin haastateltavina on Abu Ghraibissa toimineita sotilaita, jotka omasta näkökulmastaan yrittävät selittää kuvien ottamista, niissä esiintymistä ja ulkopuolisesta täysin järjettömiltä vaikuttavien, ylempää tulleiden käskyjen noudattamista. Morris ei puutu juurikaan politiikkaan tai Yhdysvaltain rooliin Irakissa, vaan on (elo)kuvantekijänä kiinnostunut nimenomaan maailmalle levinneiden järkyttävien valokuvien takana olevista tarinoista ja itse kuvaamisen oikeutuksesta. Morris pyrkii taustoittamaan kuvia ja niiden ottamiskontekstia. Medioiden suorasukainen ja yksinkertaistava tapa esitellä kuvien raakuuksia ei ole linjassa sen poikkeuksellisen sotatilahelvetin kanssa, jossa sotilaat ovat joutuneet elämään. Nuoret, kokemattomat, kauas kotoa lähetetyt patriootit eivät selvästikään ole ymmärtäneet toimintansa merkityksiä, mutta ovat silti, syystä tai toisesta, päätyneet tallentamaan tekojaan.

Dokumentin selkärangan muodostavat Abu Ghraibissa palvelleiden sotilaiden haastattelut, joiden eteen on nähty paljon vaivaa. Morrisin kehittämällä Interrotron-haastattelutekniikalla (kaksi kameraa on yhdistetty toisiinsa peilien ja monitorien avulla, jolloin haastateltava ja haastattelija näkevät toisensa kameran kautta ja suora katsekontakti välittyy katsojalle) toteutetut puheenvuorot ovat intiimejä ja läheltä kuvattuja. Sotilaat kertovat avoimesti näkemistään kauheuksista, mutta kommentit jäävät paikoin monitulkintaisiksi. Morrisin vahvuus ja vaikeus on siinä, ettei hän anna valmiita vastauksia. Voi myös kysyä, onko kidutettujen ja nöyryytettyjen vankien kuvien uudelleennäyttäminen välttämätöntä, sillä niiden sisältö tuskin on yhdellekään tiedotusvälineitä 2000-luvulla seuranneelle epäselvä. Kuvissa kuitenkin viivytään pitkään, todennäköisesti siksi, että katsoja ehtisi näkemänsä ja kuulemansa perusteella tehdä omat tulkintansa.

Autenttisten kuvien lisäksi Morris on lavastanut uudelleen kidutustilanteita, joiden ihmisoikeuksista piittaamaton graafisuus on sokeeraavaa, mutta joiden merkitys jää kritiikittömyydessään kyseenalaiseksi. Yllätyksenä tuskin tulee, etteivät jenkit ole tiedustelutoimissaan käyttäneet aivan niitä puhtoisimpia suostuttelukeinoja tai että Abu Ghraibin skandaalista on jaettu tuomioita ainoastaan rivisotilaille, ei johtavassa asemassa oleville upseereille. Kritiikin sijaan Morrisia kiinnostaa kuvan valta ja luonne, se kuinka valokuvaan vangittu hetki on yhtä aikaa faktisesti tosi, mutta samalla tulkinnanvarainen ja kontekstisidonnainen. Kun piskuinen Lynndie England, joka saa koko loppuelämänsä kantaa Abu Ghraibin tapahtumien häneen lyömää leimaa, poseeraa kuvassa pidellen irakilaisvankia talutushihnassa, näemme välinpitämättömän ja tietämättömän amerikkalaisnuoren, joka käyttää sotatilan mukanaan tuomaa keinotekoista valta-asemaa naiivisti hyväkseen. Kun England sitten kertoo olleensa toivottoman rakastunut kuvien ottajaan Charles Graneriin ja tehneensä tämän pyynnöstä mitä tahansa (”en raahannut vankia mihinkään, jokainen voi nähdä, että hihna on löysällä”), tulee sortajasta välittömästi sorrettu, ja Englandin tarinaan uskovan silmissä kuvan merkitys muuttuu.

Visuaalisesti Standard Operating Procedure on huikea. Robert Chappellin ja Robert Richardsonin runsas ja värimaailmaltaan hallittu kuvaus luo voimakkaan kontrastin karujen alkuperäisvalokuvien ja dokumentin siloitellun pinnan välille. Myös lavastetut kidutuskohtaukset on kuvattu korostuneen pikkutarkasti ja estetisoiden, mikä ratkaisuna tuntuu oudolta. Musiikki on kerronnassa avainroolissa. Usein Philip Glassin kanssa yhteistyötä tehnyt Morris käyttää tällä kertaa Danny Elfmanin scorea, joka kulkee punaisena lankana läpi elokuvan ja määrää dokumentin surumielisen sävyn.

Yhteenveto
Monitulkintainen dokumentti Abu Ghraibin vankilasta ja jenkkisotilaiden siellä taltioimasta kuvamateriaalista tekee näkyväksi median yksinkertaistavan tavan tuottaa ja katsoa kuvia. Errol Morris hätkähdyttää positiivisesti - niin tärkeällä ja kiehtovalla aihevalinnallaan kuin elokuvantekijän taidoillaankin.