Elokuva
Suomen sotien ratkaisevin taistelu käytiin kesällä 1944, kun vastassa oli niin lukumäärältään kuin kalustoltaankin ylivoimainen Venäjän armeija. Epäinhimillisten ponnistelujen jälkeen vihollinen saatiin lyötyä ja maamme pidettyä itsenäisenä. Kuoleman kentillä kaikkensa antaneiden miesten kohtalon hetkiä kuvaa Åke Lindmanin ja Sakari Kirjavaisen yhdessä ohjaama episodielokuva Tali-Ihantala 1944.

Viiden eri kertomuksen kautta rakentuva kokonaisuus kuvittaa koko Pohjolan historian suurimman taistelun, niin esikunnan (mm. Asko Sarkola, Pirkka-Pekka Petelius) kuin rivimiestenkin (mm. Tarmo Ruubel, Pete Lattu, Ilkka Villi) kautta koettuna. Sota on helvettiä, se tulee selväksi vilkkaasti vaihtuvien näkökulmien seuratessa pienten ryhmien epätoivoisia yrityksiä estää vihollisen läpimurto.

Synopsista tapahtumista on oikeastaan mahdotonta edes kertoa tuota enempää. Åke Lindmanin alkuun panema, ja tämän vetäydyttyä sairauden vuoksi hankkeesta, leikkaaja Sakari Kirjavaisen loppuun viemä projekti yrittää rekonstruoida taistelut mahdollisimman autenttisesti, samalla kun luotien laulussa käydyt keskustelut miehistön välillä ovat niin ikään mahdollisimman todenperäisiä. Ja juuri tuo mahdollisimman tarkkaan historiankirjoitukseen pyrkiminen osoittautuukin elokuvan kompastuskiveksi. Syväriltä Kannakselle –elokuvien Tuki ry:n tuella tehty Tali-Ihantala 1944 jää lopulta hajanaiseksi kokonaisuudeksi mahtipontisella musiikilla (Timo Hietala) kuorrutettuja taistelukohtauksia ja puisevasti artikuloituja itsestäänselvyyksiä dialogissa, joka varmasti on ollut miltei sanasta sanaan siellä jossain sanottua, mutta joka elokuvassa erottuu muuten sujuvasta kuvasta kuin tulehtunut talirauhanen.

Kriitikon olisi aina eduksi kyetä arvioimaan nähty taideteos ilman tunnesiteitä. Vaan ihminenhän se kriitikkokin vain on, isoisien sotajuttujen kanssa kasvanut, ja niinpä heille tehdyn näköispatsaan arvostelu tuntuukin tavallista ikävämmältä velvollisuudelta. Yli sata puheroolia sisältävä Tali-Ihantala 1944 ei vain toimi, kuten sen elokuvana kuuluisi. Ratkaisevimmat kohtaukset on nostettu kokonaisuudesta väliteksteillä, joissa esitellään tarkkaan paikka ja aika, missä milloinkin venakkovihulainen kohdattiin. Pyrkimys mahdollisimman dokumentaariseen esillepanoon syö tehoja niin samaistumiselta kuin sisäistämiseltäkin, ja lopputuloksena onkin kokonaisuus lihaa säästämättä ja laadusta tinkimättä rakennettuja, toisistaan ikävän irrallisia kohtauksia.

Yhteenveto
Kunnianosoituksena sotaveteraaneillemme Tali-Ihantala 1944 on arvostettava kulttuuriteko ja mitä hienoin ele, mutta vaikuttavaa historiantuntia ja omillaan kulkevaa elokuvaa katsomaan menevälle se jättää turhan siistin jälkimaun.