Elokuva
Vuosikymmeniä aiemmin hirvittävän tragedian ajamana maailmalle lähtenyt Lawrence Talbot (Benicio Del Toro) palaa kotiin Englantiin, sillä hänen veljensä Ben (Simon Merrells) on joutunut oudon hyökkäyksen uhriksi ja kuollut. Kotikartanossa odottaa isä, Sir John Talbot (Anthony Hopkins), ja velipojan suruunsa pakahtuva morsian Gwen Conliffe (Emily Blunt). Kyläläiset ovat varmoja, että veriteon takana ovat kylän ulkopuolelle leiriytyneet mustalaiset, mutta myös muunlaisia teorioita verenhimoisesta yössä saalistavasta pedosta levitellään. Paikalle saapuu myös Scotland Yardin etsivä Abberline (Hugo Weaving), ja kun uusi täysikuu koittaa, asiaan saadaan kammottavalla tavalla varmuus.

Curt Siodmakin vuoden 1941 originaalin The Wolfman -elokuvan pohjalta tehty päivitys on ylväs ja aihepiiriinsä arvokkuudella paneutuva esitys, joka uhkuu menneiden aikojen kauhuklassikoiden romanttisgoottilaista patinaa.
Teknisesti huippuhyvä kauhukuva kerrotaan sen vaatimalla pieteetillä, ja ohjaaja Joe Johnston on tarpeeksi näkemyksellinen taiteilija osatakseen määritellä elokuvansa visuaaliset tyyliseikat ja graafiset väkivallanteot sopiviksi annoksiksi. Taitavan ja tunnelmallisen käsikirjoituksen ovat tehneet David Self sekä mm. elokuvilla Seven (1995) ja Sleepy Hollow (1999)  mainetta ja mammonaa kerännyt Andrew Kevin Walker.

Kokonaisuuden kruunaa yhden kaikkien aikojen parhaan make-up-taiteilijan Rick Bakerin hurjat metamorfoosit.
Gurun hämmästyttäviä muodonmuutoksia on saatu aiemmin ihastella ja kauhistella mm. elokuvissa Ihmissusi Lontoossa (1981), Videodrome (1983), Wolf (1994), Pähkähullu professori (1996), Apinoiden planeetta (2001), Hellboy (2004) sekä Tropic Thunder (2008). Mestarin omistautumisesta taiteelleen kertoo fakta siitä, että kun Baker kuuli lempielokuvansa The Wolfmanin, teoksen, jonka nähtyään hän oli päättänyt tehdä hirviömaskeerauksesta itselleen ammatin, filmattavan uudelleen, hän lähestyi välittömästi tuotantoyhtiö Universalia vaatien saada tehdä tehosteet vaikka ilmaiseksi. Universalin edustajat olivat asiasta erittäin otettuja, sillä heille Baker oli ollut alusta alkaen ainoa vaihtoehto, mutta he eivät olleet tavoittaneet miestä mistään, sillä hänellä ei ole agenttia. The Wolfmanin metamorfoosi on tehty käsityönä, taito, jota näinä digitaalisina aikoina ei voi ikinä liikaa arvostaa.

Benicio Del Toro on surusilmineen kuin luotu kantamaan susimiehen raskas turkki, miehen fyysinenkin olemus kun huokuu eläimellistä läsnäoloa. Sir Anthony Hopkins on lähinnä oma itsensä arvoituksellisia artikuloivana perheen patriarkkana, mutta tuttuudesta huolimatta herran roolityö sopii elokuvaan hienosti. Emily Bluntin herkkä Gwen on oiva kaikupohja mutten niin miehiselle ja eläimelliselle kauhukuvalle, ja sensuellin naisen kasvoilta saadaankin paljon irti. Hugo Weavingin hopealuoteja räiskivä Abberline jää väkisinkin alfauroksena ulvovan Del Toron tassuihin, mutta maan mainiossa finaalissa miehelle annetaan fiksusti se viimeinen kortti.

Danny Elfmanin score jyrisee ja ulvoo, ja kuulostaa monin paikoin yhtä ylhäiseltä ja pelottavalta kuin Wojciech Kilarin jo legendaksi kasvanut score Francis Ford Coppolan elokuvaan Dracula (1992). Suurin syy samankaltaisuuteen lieneekin siinä, että Elfman kuunteli ohjaaja Johnstonin pyynnöstä k.o. teosta tiiviisti, löytääkseen Kilarin niin mahtavasti tavoittaman kauhun puhtaan ytimen. Vaikuttavimmiksi esityksiksi ainoastaan valoisassa kuunneltavaksi suositeltavalla soundtrackilla nousevat ilman muuta mahtava tuplajyräys Wolf suite, part 1 ja Wolf suite, part 2. Hyytävän herkkiä ovat myös kaunis The Healing Montage, hurja Country Carnage sekä uljaaksi kohoava The Finale.

Yhteenveto
Komea ja kompromissiton remake, joka ei alennu tylsiin sisäpiirin hetuloihin tai nykyajan rasittaviin kikkailuihin, vaan antaa vanhalle tarinalle uudet puitteet nousta 2000-luvun parhaiden kauhukuvien joukkoon. Näin se pitää tehdä.