Elokuva
En osaa sanoa, onko Steve Minerin ohjaama samanniminen uusioversio Day of the Dead -elokuvasta totaalisen surkea tekele vai pienen B-luokan mestariteos. Remakebuumin vanavedessä kulkeva zombieraina ei nimensä ohella sitten mitään muuta yhteistä sisälläkään George A. Romeron trilogian viimeisen osan kanssa, mutta saadaanhan sen avulla ne muutamat ekstrakatsojat sohvansa ääreen miettimään samaista kysymystä. Tai hetkinen, unohdetaan äskeinen. 2008-mallin Day of the Dead on ihan täyttä kuraa, joka kaikessa hölmöydessään onnistuu kirvoittamaan muutamat epätoivoiset naurut.

Flunssaepidemian vuoksi pieni coloradolainen tuppukylä eristetään muusta maailmasta, mutta pian oireilut muodostuvat hieman pahemmiksi kuin päivittäisen lintuinfluenssan köhinät. Sekunneissa dekompostoituvat tartunnan saaneet alkavat mieliä ihmislihaa, ja, noh, kyllähän te tiedätte kuvion. Pieni ryhmä sekalaista porukkaa yrittää välttää matkalippua kuolon tykö yksi kerrallaan harventuen, samalla kun alati kasvava huonoihoinen väkijoukko etsii tuoretta lihaa suuhunpantavaksi. Poikkeuksena genren muihin tulokkaisiin Day of the Deadin epäkuolleet pirulaiset ovat huonojen tietokonetehosteiden ohella katsoneet tukun hyödyllisiä elokuvia lainattavaksi.

Day of the Deadin mätäkasat ovat ilmeisen yksilöllistä sakkia, joiden uniikki geeniperimä siirtyy kuolonjälkeiseen elämään. Tai vaihtoehtoisesti voidaan syyttää tökeröä käsikirjoitusta. Danny Boylen 28 päivää myöhemmin -rainan pohjalta tehdyt örisijät ovat jopa pikakelauksen päihittävän nopeita, mutta kömpelösti loikkivia kun elokuvan jännitysmomentti niin vaatii. Lisäksi osalla heistä on yliluonnollisen imukykyiset raajat kiivetä seiniä ja kattoja pitkin sekä tarvittaessa ponnistaa itsensä vaikka tuuletuskanavaan huolimatta siitä, että heidän jalkansa on syöty. Tiedemies-luokan laahaajat sen sijaan ovat aivan oma juttunsa. Nämä valkoisissa kopeissaan aikansa viettäneet intellektuellit osaavat väistellä luoteja kuin Matrixissa ikään sekä hyväksikäyttää jo James Cameronin Aliens-elokuvien hapokkaiden ystäviemme ilmastointikanavataktiikkaa vetämällä pahaenteisen ryhmän hännillä olijan ylös tuulettumaan. Onneksi meidän elävien iloksi vanha kunnon aivot murskaksi -taktiikka toimii kahta tehokkaammin näihin käveleviin lihahedonisteihin, joiden pääkopat kirjaimellisesti räjähtävät pirstaleiksi aseiden ja jopa liiallisen kuumuuden vaikutuksesta.

Se, kuinka sellaiset pienen luokan tähdet kuin Mena Suvari ja Ving Rhames saatiin houkuteltua tähän elokuvaan, jäänee ikuiseksi mysteeriksi. Sen enempää talenttia heistä ei tosin Steve Minerin kätösissä irtoa kuin elokuvan muistakaan puunaamoista, joista Nick Cannonin esittämä yksilauseisilla kommunikoiva kuumakalle saa kunnian olla elokuvan surkuhupaisin henkilöhahmo. Tämä kaksin käsin asein varusteltu mustaihoisten Rambo on valitettavasti myös elokuvan hauskinta osastoa kaikessa huonoudessaan. Suvarin korpraalimimmi jättää aseensa lataamatta ”monimutkaisista syistä johtuen”. Samaa fraasia toistetaan myös monessa muussakin henkilöhahmoja syventävissä keskusteluissa. Käsikirjoittajat huokaisevat helpotuksesta. Ving Rhamesin muutamaan lauseeseen ja oman silmänsä syöntiin jäävä kapteenirooli ei liiemmin meriittejä edes tarvitse. Ai miksi hän silmänsä syö? Älä vaan minulta kysy.

Koko räävittömän komeuden kruunaa Nathan Easterlingin MTV-sukupolven leikkaus, jonka ylimääräinen tehostekikkailu saa elokuvan tuntumaan enemmän videopelin väli-introlta kuin varsinaiselta elokuvalta. Kuvaaja Patrick Cadyn mielestä haaleat, mutta samalla täysin yliviedyt värit ovat in, mikä tekee katselukokemuksesta entistä videopelimäisemmän. Tyler Batesin sävelkompositioista ei puolestansa saa edes selvää, mutta 300:en maskuliinisuuden syvimmän olemuksen kiteyttävästä scoresta ei ole jälkeäkään.

Tekniikka
Yli-innokas kuvaaja yhdistettynä keskitason masteriin ei ole järin silmiä hivelevä näky. DVD-tason keskikastiin lukeutuva tarkkuus kärsii rakeudesta sekä vahvasti käsitellyn kuvan tuomista virheistä, joista kuvan luonnottomuus nousee erityisesti esille. Hämärissä tiloissa liikkuvat kohteet saavat haamukuvan seurakseen.

Dolby Digital 5.1 -miksaus pärjää hivenen paremmin. Tilankäyttö on kohtuullinen, mutta hukkaa potentiaalinsa elokuvan puolivälin jälkeen. Matalat taajuudet tulevat muiden äänitehosteiden lailla aggressiivisina, mutta skaalaltaan kovin vaimeina. Dialogi on selkeää.

Lisämateriaali
Julkaisu ei sisällä minkäänlaista lisämateriaalia, luojalle kiitos.

Yhteenveto
Day of the Dead lainaa George A. Romeron klassikosta vain nimen. Pääsääntöisesti yötunnelmissa etenevä zombieraina ei omaperäisyydellä tai teknisillä arvoilla pröystäile, mutta onnistuu kaikessa huonoudessaan hauskuuttamaan etenkin viimeisen puolituntisensa aikana. Ei se silti elokuvaa yhtään sen paremmaksi tee.