Elokuva:

"If one does what God does enough times, one will become as God is."

Hannibal-filmatisoinneista puhuttaessa sivuutetaan yleensä surutta sarjan ensimmäinen elokuva, Michael Mannin ohjaama Manhunter - Psykopaatin jäljillä (1986). Elokuva pohjautuu Thomas Harrisin Punainen lohikäärme -kirjaan, joka poiki vuonna 2002 jo toisen filmatisointinsa, mikä kantaa samaa nimeä kirjan kanssa. Mannin ohjaustyö ei ole kuitenkaan yhtään sen vähäpätöisempi tekele, vaan on täysin syyttä jäänyt vähemmälle huomiolle. Tämä johtuu pitkälti seuraavan osan, Uhrilampaiden (1991), jättimenestyksestä, jonka jälkeen suuren yleisön oli vaikeaa kuvitella Hannibal Lecktorin tilalle ketään muuta kuin Anthony Hopkinsin. Jälleen kerran täysin syyttä.

Will Graham (William Petersen) on ennenaikaiselle eläkkeelle vetäytynyt FBI-agentti, joka viettää hiljaiseloa rauhallisella ranta-asunnollaan yhdessä naisensa ja tämän pojan kanssa. Graham kiskotaan kuitenkin vastahakoisesti takaisin leikkiin, "hammaskeijuksi" nimitetyn sarjamurhaajan järjestelmällisen etenemisen pysäyttämiseksi. FBI tarvitsi parhaan - he tarvitsivat Will Grahamin. Ja tämä kaikki oli sitä, mitä Will Graham itse vähiten tarvitsi.

Kuun kiertoa seuraava psykopaatti on brutaalisti murhannut jo kaksi tuikitavallista lähiöperhettä ja seuraava täysikuu kolkuttelee jo ovelle. Graham käy taistelua ajan kanssa yrittäessään päästä sarjamurhaajan pään sisälle, löytääkseen ratkaisun täysin tarkoitusperättömältä vaikuttavalle toiminnalle. Saadakseen vaistonsa takaisin, Graham päättää palata eroamiseen johtaneiden traumojen alkulähteelle, tohtori Hannibal Lecktorin (Brian Cox) luokse. Huippuvartioidussa lasikopissa päiviään viettävästä Lecktoristä muodostuu koko jutun ydin ja Graham joutuu jälleen kerran sukeltamaan syvälle mielenvikaisuuden synkkiin onkaloihin.

Psykopaatin jäljillä on elokuva ajalta, jolloin Michael Mann ei ollut vielä tulikuuma nimi alan ammattipiireissä. Elokuva on kuitenkin alusta loppuun sitä samaa nautittavaa Mannia, mikä iski koko maailmalle Viimeisen mohikaanin (1992) ilmestymisen myötä. Huikea visuaalisuus on jälleen kerran huipussaan. Kameratyöskentely on jo hyvin ammattimaista ja sommitelmat paikoitellen sanalla sanoen upeita. Mann luo hienosti painostavaa tunnelmaa pienillä asioilla ja yksityiskohdilla, sävyttäen kuvamateriaalin tutuksi tulleella tunnelmallisella musiikillaan, joka tällä kertaa uhkuu 80-luvulle ominaista surreallistisuutta kaikkine syntetisaattori-miksauksineen.

William Petersen kantaa Grahamin roolin mainiosti jokamiehen karismallaan, tosin miehen hillitty tulkinta jää paikoitellen ehkä hieman pidättyväiseksikin. Hannibal Lecktorin (nimi vaihtui Lecteriksi vasta seuraavassa osassa) roolissa nähtävä, aina yhtä loistava Brian Cox on huippuvedossa ja suorituu roolistaan vähintäänkin yhtä hyvin, jollei jopa paremmin kuin itse Sir Anthony Hopkins. Osuuhan Cox myös ulkoisesti lähemmäksi kirjailija Thomas Harrisin luonnehdintaa tohtori Lecktorista. Eriskummallisia hyypiöitä usein tulkitseva Tom Noonan on myös mies paikallaan esittäessään Francis "hammaskeiju" Dollarhydea. Jylhärakenteinen Noonan istuu täydellisesti kirjassa esiintyvään hahmoon ja tuo Dollarhydeen tarvittua arkipäiväisyyttä. Toisin kuin 90-luvun sarjamurhaaja-buumin vallitessa, jolloin murhaajalle riitti huonot sosiaaliset taidot sekä palokirves.

Elokuva seuraa melko orjallisesti alkuperäisteostaan, mutta loppua ollaan viilattu rankalla kädellä helpommin filmattavampaan muotoon. Psykopaatin jäljillä on monin verroin parempi filmatisointi kuin vuoden 2002 Punainen lohikäärme, joka suuntasi kaiken energiansa Lecktorilla mässäilyyn. Tohtori Lecktor on kuitenkin teoksessa ajallisesti pieni sivuhenkilö, vaikkakin hänen roolinsa itse tarinan kannalta onkin melko suuri.

Tusinatrilleriltä kuulostava elokuva (tuottajat pelkäsivät Red Dragonin luovan kuvan karate-elokuvasta) ei ole edes periaatteessa mielikuvaltaan kovin kaukana todellisuudesta, sillä elokuvan ilmestymisen aikaan Punainen lohikäärme -kirja oli vain yksi kirja muiden joukossa, pölyttymässä kirjaston jännitys-osastolla. Kaikki ainekset tasapaksuisuuteen on tarjolla, mutta Mann työstää elokuvasta pieniä yksityiskohtia myöten hienon, tunnelmallisen ja vahvan elokuvan. Psykopaatin jäljillä luo painostavan tunnelmansa hitaasti peruselementeistä, ei niinkään turhanpäivisillä ääniefekteillä säikytellen.

Kuva:

Elokuvan anamorfinen kuva on kauttaaltaan hieman rakeinen ja suuret pinnat elävät hieman. Paljon kontrasteja sisältävä värimaailma on kuitenkin näyttävä ja kuva pysyy melko tarkkana koko ajan. Pienestä alati läsnäolevasta rakeisuudestaan huolimatta kuva on melkein 20 vuotta vanhaksi elokuvaksi varsin hyvä, eivätkä pikkuviat juurikaan häiritse. Elokuvan kuvasuhde on 2,35:1.

Ääni:

Elokuvan äänet (Dolby Digital 5.1) ovat samaa luokkaa kuvan kanssa. Monikanavajärjestelmää käytetään hyvin säästeliäästi ja takakanavat viettävät suurimman osan ajasta hiljaiseloa. Hieman passiivinen äänenmiksaus suoriutuu kuitenkin kunnialla tunnelmaltaan rauhallisesta elokuvasta. Pientä lisähiomista äänet olisivat kieltämättä kaivanneet, mutta kovin isoista ongelmista ei kuitenkaan ole kysymys.