Kun on kerran saanut maistaa menestystä ja ihailua, tunteen addiktoivaa vaikutusta jää kaipaamaan. Niinpä myös Pohjanmaan jackassit Duudsonit halajavat paluuta valokeilaan vielä kerran. 

Jarno Laasalan ohjaama ja Dudson-ryhmän, tosin ammattikynäilijä Pekko Pesosen avustuksella kirjoittama elokuvassa Duudsonit: Kotiinpaluu nelikko pienen muisteluintron jälkeen nimen mukaisesti palaa kotifarmilleen, mutta sen sijaan, että tekisivät vain toisilleen ja kanssaeläjilleen kepposia, mukaan juoneen on nyt rustattu dramaattisempiakin kuvioita, kun lapsuudenystävien välit rakoilevat ja Jukan vauvaikäinen tytär Isabella päätyy koheltajien hoitoon.

Aika on toki ajanut jo näiden temppujen ohi, eikä vähiten D-miesten ikääntymisen vuoksi, jonka seurauksena nuoruuden itsesuojeluvaistoton rämäpäisyys on nyt vaihtunut, jos toki näyttävämpään kuvakerrontaan, mutta myös tarkempaan suunnitteluun ja kohelluskonseptista vieraannuttavaan tunteiluun ja nyyhkimiseen iltanotskilla. Tunteikas tilittäminen viedään hetkittäin yllättävänkin syviin vesiin, sillä osaahan suomalainen mies itkeä. Toisaalta taas lapsellisten, vuosien takaisesta menestyskonseptista Possesta (joka myös oli Rabbit Filmsin tuottama) lainattujen piilokameragagien kyljessä kulkee kaunis tarina todellisesta ystävyydestä, joka kestää kovemmatkin kolhut.

Duudsonit: Kotiinpaluu on tekijöidensä nostalgiaa huokuva katselmus menneeseen, joka toistaa skeittipunkin tahdittama kulta-aikaa, joka joskus on ollut. Kohderyhmä on nyt ikääntyneet fanit ja teini-ikää lähestyvät pojankoltiaiset, mutta riittääkö keski-ikäistyneiden miesten tai uuden somesukupolven mielenkiinto enää, jää nähtäväksi.