Alkuperäinen nimi: 
Saint Maud
Julkaisija: 
Valmistusvuosi: 
2019
Valmistusmaa: 
Ohjaaja: 
Käsikirjoittaja: 
Ikäsuositus: 
16
Kesto: 
84
Saint Maud
Jussi U. Pellonpää, To, 03/12/2020 - 20:08

Elokuva

Kuolemansairas ex-tanssija Amanda (Jennifer Ehle) ei halua luopua paheistaan, mutta Jumalan äänen kuuleva hoitaja Maud (Morfydd Clark) ottaa elämäntehtäväkseen pelastaa tämän sielun, vaati pyhä tehtävä sitten millaisia uhrauksia tahansa.

Rose Glassin ohjaama ja käsikirjoittama Saint Maud on tekijänsä esikoinen, ja debyytiksi harvinaisen valmis esitys. Psykologisen trillerin ja puhtaan kauhun umpikiero yhdistelmä toimii millintarkasti paiskaten katsojan syvälle epämukavuusalueelle, jossa tunnetilat vaihtelevat säälistä silkkaan vihaan, mitä pitemmälle Maud fundamentalistisuudessaan menee. Uskon ja hulluuden raja hämärtyy uskottavasti, eikä mikään hirviö ole koskaan yhtä pelottava kuin ihminen, joka seuraa sokeasti jonkun korkeamman ääntä ja käskyjä.

Glass tiputtelee pieniä vihjeitä musertavan traagisesta menneisyydestä, joka osaltaan on traumatisoinut Maudin, mutta pitää fokuksen tiukasti nykyhetkessä, jossa realistinen painajainen pahenee hetki hetkeltä, kunnes tulee aika syvältä kouraisevan finaalin. Viisaasti elokuva pitäytyy myös antamasta suoria vastauksia, koskivat ne sitten Maudin mielentilaa tai Amandan motiiveja, vaan antaa tilaa katsojan tehdä itse omat johtopäätöksensä siitä, ovatko hulluuden hurmosta lähestyvät tapahtumat ja niiden aiheuttaja todellinen vai kuviteltu.

Teknisesti Saint Maud on myös erinomaista työtä. Ben Fordesmanin kekseliäs valojen käyttö, värimaailma ja tiukasti rajatut kuvat tuovat tapahtumat äärimmäisen lähelle, niin liki, että katsoja voi tuntea tarvetta peruuttaa pari penkkiriviä kauemmaksi, ettei hulluus tartu. Erityismaininnan ansaitsevat ovat myös Mark Townsin tarkka editointi sekä Adam Janota Bzowskin musiikki. Vaikka eivät suoria verrokkeja olekaan, Saint Maudin voi silti hyvin laskea samaan kategoriaan kuin Roman Polanskin Rosemaryn painajaisen (1968), William Friedkinin Manaajan (1973), Brian De Palman Carrien (1976) ja vaikkapa Stanley Kubrickin Hohdon (1980).

Suurimman kiitoksen ohjaaja Clark saa ilman muuta antaa loistaville päätähdilleen, sillä Morfydd Clark ja Jennifer Ehle tekevät molemmat jäätävän hyvää työtä.

Yhteenveto

Harva viime vuosien elokuva hiipii yhtä pelottavasti nahan alle kuin Rose Glassin shokkiterapia Saint Maud.

Lisää uusi kommentti



Copyright © FilmiFIN 2004 - 2016