On vuosi 72 uutta aikaa ja eletään runsaan sadan vuoden päässä tulevaisuudessa, Skandinavian Unionissa. Niin maailmassa kuin Suomessakin loppumassa olevaa juomavettä hallinnoi aasialaisen mahtimaan julma sotilashallitus. Edesmenneen Teemestarin tytär, nuori Noria (Saga Sarkola) perii tiedon salaisesta vesilähteestä ja pääsee historian suuren salaliiton jäljille.

Saara Saarelan ohjaama Veden vartija edustaa suomalaisessa elokuvassa harvemmin nähtyä genreä, tieteiselokuvaa, mutta jää lähinnä kuriositeetiksi, ollen vain kasa tylsiä lainoja.

Monien muiden kotimaisten elokuvien tavoin koronakurimuksesta kärsinyt, liki neljän miljoonan euron budjetilla tuotetun scifistelyn on käsikirjoittanut Ilja Rautsi ja se pohjaa Emmi Itärannan kansainvälisestikin menestyneeseen ekokriittiseen romaaniin Teemestarin kirja vuodelta 2012. Taustalla kaikuvat tieteisklassikot aina Blade Runnerista Nälkäpeleihin, mutta Veden vartijan futuristinen maailma on isosta rahasta huolimatta vaatimaton, jossa tekniikkakin muutamaa dronea lukuunottamatta low techia.

Aikaa ja vaivaa synkän tulevaisuuden luomiseen on satsattu suuresti, mutta dystopia ei sittenkään vie mukanaan tarvittavalla tavalla. Myös hahmojen perimmäiset motiivit ja kehitys jäävät vaille samaistumispintaa. Alkuperäisteoksen maailmoista ja tasoista on tingitty eikä tilalle ole keksitty muuta kuin tuijottelua ja korulauseita. Jo parillakin Jussilla palkitun Kjell Lagerroosin kuvaamana elokuva on kuitenkin hyvän näköinen madonluku, jota Otso Linnalaakson lavastus ja Volker Bertelmannin musiikki tukevat osiltaan mukavasti.

Kaikki niminäyttelijät, kuten Saga Sarkola, Mimosa Willamo, Lauri Tilkanen, Pekka Strang ja Minna Haapkylä tekevät mitä on pyydetty, lausuvat tylsät ja kliseiset repliikkinsä niin kuin on kirjoitettu, mutta paikka paikoin myös erittäin epäselvästi, joka taas lienee enemmänkin kehnon jälkiäänityksen syytä.

Veden vartija on tosissaan tehty, paikoin mielenkiintoinenkin, mutta lopputulemaltaan vain keskinkertainen esitys.