Elokuva
Nykyään Hollywoodissa on muotia tehdä uusintaversioita sekä vanhoista klassikoista että uudemmista, aasialaisista elokuvista. Kannattaahan sitä takoa kun rauta on kuuma, mutta onko näissä amerikkalaisversioissa rahastuksen lisäksi muuta järkeä?

Alkuperäisen Dark Waterin ohjannut Hideo Nakata muistetaan myös Ringu-elokuvistaan. Tämä uusintaversio on myös hänen käsikirjoittamansa, joten tarina on lähes identtinen alkuperäisen kanssa. Ohjaajan tuolille on kuitenkin valittu brasilialainen Walter Salles ja pääosaan Jennifer Connelly.

Asumuseron jälkeen Dahlia (Connelly) joutuu taistelemaan tyttärensä Cecilian (Ariel Gade) huoltajuudesta, ja vakuuttaakseen pystyvänsä huolehtimaan tästä paremmin, hän hankkii uuden asunnon ja työpaikan. Asunnoksi kelpaa lähes mikä tahansa läävä, kunhan se on lähellä koulua ja Manhattania. Joen toisella laidalla kolkkona kohoava, suurten asuin- ja teollisuusrakennusten valloittama Roosevelt Island vaikuttaa juuri sopivalta. Sieltä kun pääsee metrolla viidessä minuutissa takaisin Manhattanille. Jo asuntoon tutustuttaessa mystiset tapahtumat pääsevät vauhtiin uutuuttaan hohtavan Hello Kitty -laukun löytyessä talon katolta. Omituista talonmies Veeckiä (Pete Postlethwaite) ei pahemmin kiinnosta työnteko muutoin kuin Mr. Murrayn (John C. Reilly) pakottaessa. Saamattoman talonmiehen lisäksi talon vuotavat vesiputket saavat psyykkisistä ongelmista kärsivän Dahlian ahdistumaan entistä enemmän. Eikä tilannetta helpota Cecin mystinen mielikuvitusystävä.

Tim Rothin esittämä, ystävällinen asianajaja Jeff Platzer on ehkä elokuvan sympaattisin sivuhenkilö. Yksinäinen ja autoonsa toimiston perustanut lakimies vaikuttaa onnelliselta kaiken kiireensä keskellä, mutta onko hän sitä todella? Päästessään hoitamaan Dahlian huoltajuuskiistaa hän alkaa toivoa olevansa itsekin perheellinen. Tällä kiintoisalla asetelmalla luodaan katsojien ajatuksiin hitunen toivoa paremmasta.

 

Kuten ohjaaja itsekin dokumentissa mainitsee, Jennifer Connellyn näyttelijäntyön hienoudet näkee tarkemmin vasta toisella, tarkemmalla katselukerralla. Kaikki näyttelijät tässä elokuvassa ovat ammattilaisia ja hoitavat roolinsa kunnialla. Tosin Cecin isä (Dougray Scott) jää turhankin laihaksi kaikessa itsekkyydessään ja hänen tehtävänsä tarinassa tuntuu olevan vain saada tyttärensä huoltajuus, vaikka repliikit yrittävätkin väittää toista.

Angelo Badalamentin ja kumppaneiden loihtima aavemainen äänimaailma ansaitsee erityismaininnan. Tarkkaan suunniteltu ja kohtauksesta toiseen erilaisilla äänillä liukuva elektroninen matto tuudittaa synkkään uneen ja äänet ovatkin tämän elokuvan ehdottomasti parasta antia kaikkine tarkkoine yksityiskohtineen. Ääniraidan hypnoottinen ja ahdistava tunnelma korostaa elokuvan tummaa ja kolkkoa maailmaa täydellisesti. Ulkonakaan eivät linnut laula eivätkä koirat hauku. Vain samaa teollista huminaa ja tuonpuoleisesta kaikuvia ääniaaltoja. Jopa migreenikohtaukset on sulautettu äänelliseen muotoon. Tämän elokuvan ääniä voisi kuunnella läpi yön halutessaan nähdä ahdistavia painajaisia.

Äidin ja tyttären välinen suhde on tarinan tärkein osa kummitusmysteerin ohella. Nuo kaksi teemaa täydentävät toinen toistaan muodostuen lopulta yhdeksi suureksi kokonaisuudeksi. Ja kyllähän tämä toimii. Useiden tyylilajien välillä poukkoileva psykologinen jännityselokuva tarjoaa juuri sitä länsimaistettua kauhuviihdettä, jota on tavoiteltukin. Loppu kuitenkin lässähtää käsiin, eikä onnistu pitämään otteessaan alkuperäisen version lailla. Suosittelenkin katsomaan ennemmin sen kuin tämän, ellei Hollywood-viihde satu olemaan enemmän sydäntä lähellä.

Levyn päävalikot ovat tyylikkäitä ja hienosti animoituja. Alkuun näytetään trailerit elokuvista Cinderella Man, Linnunradan käsikirja liftareille sekä A Lot Like Love. Trailerit voi onneksi ohittaa, ja itse elokuvaan pääsee käsiksi nopeasti.

Kuva
Kuvassa ei pahemmin ole valittamista. Hallitusti käytetyt värit toistuvat hyvin, ja kuva on kauttaaltaan terävä. Osassa kohtauksia käytetyt harmaan sävyt luovat mukavan tehokkaasti ankeaa tunnelmaa. 2.35:1-suhteen kuva ei silti ole anamorfinen tässä Euroopan julkaisussa.

Aavemaisen utuisia äänimattoja ei voi kuin kehua ja runsaasti pieniä yksityiskohtia sisältävät äänimaisemat luovat upean taustan näinkin keskinkertaiselle elokuvalle. Kaikkia kanavia on käytetty tehokkaasti, ja subbarikin pääsee jyrisemään. Näinkin synkästä ambient-musiikista tulee mieleen esimerkiksi Rich/Stalkerin musiikki. Laatutyötä.

Lisämateriaali
Levyn lisämateriaalit muodostavat melko kattavan paketin, jonka parasta antia edustaa Extraordinary Ensemble-dokumentti, jossa esitellään sekä elokuvan näyttelijät että tuotantotiimi yksi kerrallaan. Pieniin palasiin jaettu Beneath The Surface - The Making Of Dark Water-dokumentti sen sijaan ei ole kovinkaan kiinnostava. Elokuvan tekemisestä ja äänimiksauksesta kiinnostuneille tarjonnee hyödyllistä tietoa Analyzing Dark Water Scenes-osio. Siinä tarkasteluun otetaan tarkemmin kolme elokuvan kohtausta, joista jokaisesta nähdään erilaisilla äänityksillä koostettu versio joko kommenttiraidalla tai ilman. Samaa edustaa myös toinen äänimaailmaan pureutuva katsaus Sound Of Terror.

Lisäksi tarjolla on pari lyhyttä poistettua kohtausta sekä yksi vaihtoehtoinen kohtaus, jotka kaikki ovat melko yhdentekeviä. Lisämateriaali on myös suurimmaksi osaksi tekstitetty.

Yhteenveto
Hyvistä näyttelijöistä ja käsikirjoituksesta voimansa ammentava keskinkertainen viihdepaketti ei onnistu pelottelemaan tarpeeksi ollakseen kunnollinen kauhuelokuva. Äänimaailma lumoaa, mutta tunnelma ja kerronta eivät pääse alkuperäisen version tasolle. Silti keskimääräistä hivenen parempi uusintaversio, jonka voi katsoa paremman tekemisen puutteessa uudelleenkin.