Elokuva
<div style="text-align: center;">”We've got to start thinking beyond our guns.”</div>
Merkittävät lännenelokuvat, tai elokuvat yleisestikin, käsittelevät usein muutosta. Yksi aikakausi on siirtymässä sivuun toisen tieltä, ja henkilöhahmot sinnittelevät tämän muutoksen välimaastossa, usein hieman neuvottomina. Heidän avunsa ja asenteensa alkavat olla tarpeettomia uudessa maailmassa. Sam Peckinpahin ohjaama Hurja joukko (The Wild Bunch, 1969) käyttää suurilta osin tätä asetelmaa. Pike Bishopin (William Holden) johtama, parhaat päivänsä nähnyt desperadojoukko yrittää vielä löytää jalansijaa murtuvan aikakauden vilinässä ja väistämättömässä siirtymävaiheessa. Hevosen päälle kapuaminen tuottaa vaikeuksia, heidän aseensa alkavat olla vanhentuneita ja ennen kaikkea heidän elämänasenteensa ja moraalikäsityksensä eivät enää tavoita uuden maailman tapoja. Elokuvassa keskeisiä teemoja ovat myös Peckinpahin tuotannolle ominaiset tutkielmat toveruudesta, luottamuksesta ja sen pettämisestä.

Monimuotoinen ja osin eripurainen ikääntynyt lainsuojatonryhmä yrittää epätoivoisesti toteuttaa vielä yhtä suurta ryöstöä, jonka jälkeen he voisivat siirtyä eläkkeelle. Heidän perässään yrittää pysyä ryhmän johtajan, Piken, entisen kumppanin (mainio Robert Ryan) luotsaama palkkionmetsästäjäjoukko. 1900-luvun alkuun sijoittuvassa elokuvassa vanhan ajan desperadot ovat ajautuneet lähelle Meksikon rajaa, sillä heidän tuntemansa maailma alkaa pikkuhiljaa sulkeutua ja lopulta tuhoutua. Matkallaan he joutuvat miettimään elämäntapaansa ja sen merkityksellisyyttä, ja huomaavat olevansa täysin vieraalla maaperällä uuden ajan alkaessa. He haaveilevat ryövärin eläkepäivistä, mutta mitä he pystyisivät tai osaisivat niinä päivinä tehdä? He ovat kuolemassa sukupuuttoon.

Peckinpah on ohjannut elokuvan selkeän vertauskuvalliseksi. Tämä saattaa vaikuttaa joillekin turhan alleviivatulta, mutta se toimii. Kun alkutekstien aikana näytetään pitkää lähikuvaa muurahaispesään heitetystä skorpionista, katsoja alkaa miettiä, miksi hän katsoo moista pitkitettyä, hieman häiritsevää kuvaa. Nopeammalla temmolla tehokasta vaikutusta ja katsojan ajatuksien herättämistä ei saataisi samalla tavalla aikaan. Erityisen voimakkaasti Peckinpah korostaa lasten sadistista käyttäytymistä eri tilanteissa. Tämä ei kuitenkaan sinänsä liity lapsiin, vaan toimii vertauskuvana uuteen sarastavaan ajatusmaailmaan. Elokuvan pakoilevat vanhan polven desperadot ovat häikäilemättömiä, väkivaltaisia – he ovat roistoja. He eivät kuitenkaan puukota selkään, hirtä tai kiduta ihmisiä, he eivät ole missään määrin turhamaisen sadistisia. Vaikka he ovat tottuneet elämään ilman lakia, heidän toimintaansa ohjaavat kirjoittamattomat säännöt, joita jokainen itseään mieheksi kutsuva heidän maailmassaan noudattaa.

Vaikka elokuva on suurilta osin vertauskuvallinen, voimakkaan kaantaanottava ja omalla tavallaan ideologinenkin kuin välttämättä yltiömäisen viihteellinen, on tarjolla myös tarvittavaa seikkailuhenkeä ja vauhdikasta toimintaa. Erityisen tyylikäs on elokuvan junanryöstökohtaus, joka on yksi elokuvahistorian viileimmistä. Hurja joukko on myös visuaalisesti erittäin näyttävä amerikkalainen lännenelokuva. Elokuva ei ehkä suoranaisesti lainaa, mutta käyttää kuitenkin spagettiwesterneistä tuttuja elementtejä ja tehokeinoja. Sommitelmat ja kuvan profilointi ovat paikoin kuin suoraan Sergio Leonen luonnoksista; takaapäin kuvatut hevoset, keskitetyt lähikuvat, vauhdikkaat zoomaukset ja räjähtävää toimintaa enteilevät, viipyilevän viileät kuvaukset ovat kaikki meille tuttuja tehokeinoja, mutta Peckinpah säilyttää silti ohjauksessaan oman raudanlujan otteensa ja teosta leimaavan signatuurin.

Hurja joukko on nykyelokuviinkin verrattuna melkoisen väkivaltainen, ja ruumisluku nousee hurjiin mittoihin. Vielä häiritsevämmän väkivallasta tekee sivullisten runsas määrä ja lasten osallisuus. Vaikka elokuva on tunnettu sen tyylitellyistä, hidastetuista väkivaltakohtauksista, ne eivät ole missään määrin romantisointuja, virneen naamalle nostattavia kylmän viileitä toimintakohtauksia. Ne ovat häiritseviä, rankkoja ja kokonaisilmeeltään rumia. Peckinpah näyttää meille niiden todellisen luonteen, mikä on kaikkea muuta kuin kaunista tai ihailtavaa. Nämäkin kohtaukset, tai oikeastaan juurikin ne, peilaavat kouriintuntuvasti aikakautensa amerikkalaisen yhteiskunnan tilaa ja maailmankuvaa, sotaa ja kasvotonta tuhoa sekä väkivaltaisuutta. Hurja joukko onkin näiltä osin miltei painajaismainen.

Elokuvan ainoat miinukset, jos ne sellaisiksi edes haluaa mieltää, löytyvät aikakaudelle ominaisesta perusamerikkalaisesta toteutustyylistä, joka ei aina ole sitä kaikkein terävintä. Paikoitellen hieman valju tunnelmointi pistää toivomaan asteen verran jurompaa otetta teemaltaan ja tarinaltaan varsin synkkään elokuvan. Tämä kaikki on kuitenkin kovin kosmeettista. Hurja joukko on rakenteeltaan, sanomaltaan ja mainitulta teemaltaan todella hieno elokuva, jonka rinnalla esimerkiksi äijälauman mielipuolisiksi ajautuvien naururöhötysten surrealistisuus on helppo unohtaa, tai asettaa ympäröiviin kehyksiin. Vaikka jotkin toteutustavat saattavatkin herättää ristiriitaisuutta nykyaikaisessa elokuvakulttuurissa, on elokuvassa kaikella oma tarkoituksensa. Peckinpahin visio on sen vuoksi erityisen upea. Mielenkiintoinen, hillityn koskettava ja osittain rankka tarina pitää loppuun asti otteessaan ja maalaa vaikuttavan kokonaiskuvan vanhoista miehistä uudessa maailmassa. 

Tekniikka
Restauroitu anamorfinen kuva (2.40:1) on elokuvan ikään nähden erinomainen. Roskia ei ole havaittavissa, ja pienestä rakeisuudestakin huolimatta kuva on miellyttävän tarkka, kirkas ja värit toistuvat komeasti. Dolby Digital 5.1 –ääniraita toistaa menon ja melskeen hyvin, vaikkei vanhoille äänitehosteille ihmeitä olla voitu tehdä. Osa laukauksista muistuttavatkin valmistusvuodesta studiokopin tunkkaisuudella, jossa realistista kaikua ei olla saatu aikaan. Äänet toistuvat kuitenkin selkeästi ja sinänsä moitteettomasti.

Lisämateriaali
Kahden levyn erikoisjulkaisu sisältää laadukasta lisämateriaalia. Turhien tilpehöörien sijasta levyltä löytyy kommenttiraita ja mielenkiintoisia kokopitkiä dokumentteja. Kommenttiraidalla puhuvat Peckinpahin uraan keskittyneet historoitsijat ja tutkijat Nick Redman, Paul Seydor, Garner Simmons ja David Weddle. Kommenttiraita sisältää erittäin mielenkiintoista pohdiskelua, ja hiljaisia hetkiä ryhmällä ei synny, kaikkien taistellessa koko ajan puheenvuorosta. Nelikko tuntee elokuvan läpikotaisin ja ottaa kantaa jokaiseen pieneen yksityiskohtaan, joita elokuvasta löytyy paljon. Kommenttiraita ei ehkä tarjoa niinkään paljon varsinaista informaatiota, mutta kiehtovaa elokuvallista pohdintaa senkin edestä.

Lisäksi ykköslevyltä löytyy trailerit Peckinpahin elokuvista Ride the High Country (1962), The Wild Bunch (1969), The Ballad of Cable Hogue (1970), The Getaway (1972) ja Pat Garrett & Billy the Kid (1973) sekä James Dean Collection –traileri.

Kakkoslevyltä löytyy kolme dokumenttielokuvaa. Sam Peckinpah’s West: Legacy of a Hollywood Renegade -dokumentti (82 min.) näyttää yksityiskohtaisen läpileikkauksen Peckinpahin urasta, keskittyen miehen lännenelokuviin. Dokumentilla kommenttejaan jakavat muun muassa elokuvakriitikot, kuten Roger Ebert, lukuisat uudet ja vanhemmat näyttelijät, kuten Billy Bob Thornton, Benicio Del Toro, Michael Madsen, Harry Dean Stanton ja Stella Stevens sekä Peckinpahin perheenjäsenet. Dokumentin kertojana toimii muusikko/näyttelijä Kris Kristofferson. Peckinpah’s West antaa hyvän kuvan ohjaajasta itsestään, hänen persoonallisuudestaan ja toimintatavoistaan sekä hänen lännenelokuvistaan ja niiden vaikutuksesta elokuvamaailmaan. Nimekkäät henkilöt, asialliset pohdinnat ja laadukas toteutus yleisestikin tekevät dokumentista varsin mielenkiintoisen ja parhaimman osan lisämateriaalista.

The Wild Bunch: An Album in Montage (33 min.) koostuu vanhoista tuotantopaikkojen kuvamateriaalista ja otteista itse elokuvasta, joiden päälle on puhuttu lainauksia tuotannossa mukana olleilta. Dokumentti antaa hyvän kuvan kuvausten ilmapiiristä ja työntekijäryhmän asenteista, ja mustavalkofilmit kuvauspaikoilta ovat itsessään harvinaista herkkua, mutta erinomaisen Peckinpah’s West –dokumentin jälkeen kooste tuntuu hieman kuivahkolta. Samoja asioita kun käsiteltiin ensimmäisessä dokumentissa huomattavasti mielenkiintoisemmalla toteutuksella.

Kolmas dokumentti on katkelma Nick Redmanin dokumenttielokuvasta A Simple Adventure Story: Sam Pckinpah, Mexico and the Wild Bunch (23 min.). Pitkälti sama joukko kuin kommenttiraidalla kiertää vuonna 2004 elokuvan keskeisimpiä kuvauspaikkoja. Dokumentti antaa mielenkiintoista informaatiota kuvauspaikoista ja tuotantosuunnittelusta, mutta toisen käden tunteilu ja nostalgiset muistelmat eivät kuitenkaan jaksa kiinnostaa loputtomiin. Yltiömäinen, miltei runollinen fanitus meinaa saada komediallisia piirteitä, kun yksi henkilö on jopa pukeutunut tismalleen samaan asuun kuin William Holden elokuvassa, päässään Peckinpahin tavaramerkiksi muodostuneet omaperäiset aurinkolasit.

Lisäksi kakkoslevyltä löytyy kahdeksan minuutin edestä ennen näkemättömiä ylimääräisiä kohtauksia, jotka on editoitu yhteen. Kooste on editoinnista päätellen peräisin Redmanin dokumenttielokuvasta. Kohtaukset eivät varsinaisesti tarjoa mitään uutta, ainoastaan vaihtoehtoista kuvamateriaalia elokuvan eri osista.

Yhteenveto
Amerikkalaisten lännenelokuvien eliittiin kuuluva Hurja joukko on vahvalla visiolla varustettu western-klassikko, joka on edelleen tärkeä ja tehokas, ja tulee olemaan tulevaisuudessakin. Eeppisiin mittoihin venyvä elokuva on taitavasti kirjotettu, kantaaottavasti ohjattu ja kaikin puolin näyttävästi toteutettu. Kahden levyn erikoisjulkaisu on mainio paketti klassikkoelokuvalle.