Elokuva
Sen jälkeen kun Nick (Jason Bateman), Dale (Charlie Day) ja Kurt (Jason Sudeikis) laittoivat yhdessä tuumin kolme entistä pomoaan ojennukseen, yhden vankilaan, yhden terapiaan ja kolmannen mullan alle, miehet ovat perustaneet yhteisen yrityksen, omaperäisesti nimetyn Nick & Kurt & Dale Inc:in. Mutta suihkussa käymisen uuteen aikaan tuova innovaatio vaatii ulkopuolista rahoitusta, jota yllättäen tarjoaakin kovaksi keitetty pörssihai Bert Hanson (Christoph Waltz). Ilo menestyksestä muuttuu nopeasti suruksi, kun kolmikko huomaa jääneensä ilman rojalteja ja kantavansa konkurssin jo ennen aloitusta tehneen firman puolen miljoonan velkoja niskassaan. Koska edelliset kokemukset ovat osoittaneet rikoksen ja väkivallan olevan käytännöllinen tapa hoitaa asiat oikealle tolalleen, herrat etsivät jälleen käsiinsä hämärähommien ammattilaisen, Motherfucker Jonesin (Jamie Foxx), jonka myötä päätyvät kidnappaamaan Hansonin vähintään yhtä kieron pojan Rexin (Chris Pine).

Paremmin käsikirjoittajana tunnetun Sean Andersin (Hot Tub Time Machine (2010), Herra Popper ja pingviinit (2011), Millerit (2013)) ohjaama Kaameat pomot 2 jatkaa samalla reseptillä joka vuoden 2011 ykkösosassa, Kaameat pomot, osoittautui menestykseksi. Sarjatulella ammuttu räävi läppä, kahjot käänteet, paikoin hauskastikin suurempia toimintapommeja kopioivat actionkohtaukset ja särmät hahmot pitävät katsojan penkin perällä koko keston ajana, vaikka kotiin viemisiksi leffa tarjoaakin lopulta aika vähän. Hilpeimmät hetket syntyvät kuin vahingossa itse pääjuonen ulkopuolisista tapahtumista, kolmikon koheltaessa rikosten maailmassa. Hölmöintä on kuitenkin se, että käsikirjoitus tuntuu koko ajan unohtavan ykkösosan tapahtumat ja onnistuu taannuttamaan pelurit alkupistettäkin typerämmiksi tolvanoiksi. Leffa kannattaa kuitenkin lusia loppuun, sillä pilalle menneet, aidosti hauskat kohtaukset on piilotettu loppukredujen sekaan.

Pääkolmikolla Bateman, Day ja Sudeikis on materiaalin yksipuolisuudesta huolimatta synkka suhteellisen hyvin kohdillaan, vaikka ylilyöntejä tuleekin varsinkin raivostuttavasti kirkuvan Dayn osalta. Kilpahuutamisessa jokainen saa oman tilansa ja kun dialogissa vähintään joka kolmas lause on herja tai insultti, osumisprosentti puheliaassa komediassa nousee väkisinkin korkeaksi. Energisesti keskenäänkin kinastelevasta triosta huolimatta, parhaat hetket tarjoillaan sivummalta.

Jo kaksi kertaa Quentin Tarantinon luottona niin leffan kuin Oscarinkin (Kunniattomat paskiaiset (2010), Django Unchained (2013)) roolillaan vienyt Christoph Waltz saa taitoihinsa nähden aivan liian vähän tilaa, mutta niistäkin muruista genressä kuin genressä viihtyvä taituri rakentaa liskokuninkaan, jonka rinnalla maailman tunnetuin kapitalistikonna Gordon Gekkokin (Wall Street, 1987) vaikuttaa pikkunäpistelijältä. Uusien Star Trekien kapteeni Kirkina läpimurron tehnyt Chris Pine kärsii myös hahmonsa ohuudesta, vaikka jokunen napakka responssi hänellekin on läppälaarista riittänyt.

Jamie Foxx jatkaa pehmeäpuheisena Motherfucker Jonesina, jonka streetsmartit neuvot ovat jälleen kultaakin kalliimpia, joskin suurimmalta osin toteuttamiskelvottomia mutu-tuntumalla toikkaroivalle kovan onnen kolmikolle. Parhaiten huumorihermoon poraa minicameossa maestro Kevin Spacey Nickin pitkää tuomiota telkien takana lusivana ex-pomona David Harkenina, Jennifer Anistonin toistaessa seksiaddiktisen hammaslääkäri Julia Harrisin roolinsa täysin turhassa sivujuonteessa. Jo 1970-luvun puolivälistä tasaiseen tahtiin niin elokuvissa kuin tv:ssäkin tyskennellyt, yleensä konnien rooleissa viihtynyt 68-vuotias veteraani Jonathan Banks on täysin lapasesta lähtevää tapahtumaketjua tutkiva etsivä Hatcher.

Yhteenveto
Peruskaurainen jatko-osa, joka toistaa originaalin kaavaa orjallisesti, mutta onnistuu kuin varkain naurattamaankin kaiken huutamisen, kiroilun ja kohelluksen lomassa.