Alkuperäinen nimi: 
The Taking of Pelham 1 2 3
Valmistusvuosi: 
2009
Valmistusmaa: 
Ohjaaja: 
Käsikirjoittaja: 
Ikäsuositus: 
15
Kesto: 
107
Kaappaus metrossa - Pelham 1 2 3
Jussi U. Pellonpää, Pe, 31/07/2009 - 00:00

Elokuva
New Yorkin metroliikenteen päivystäjällä Walter Garberilla (Denzel Washington) on huono päivä. Työasiat ovat päin prinkkalaa ja kengän kuva persukseen häämöttää tulevaisuudessa. Ahdistavaa arkea ei auta Pelhamin asemalta 23 minuuttia yli yhden lähteneen junan outo käyttäytyminenkään, tämä kun pysähtyy keskelle rataa eikä vastaa radiokutsuihin, ei ennen kuin tangenttia painaa Ryderiksi itsensä esittelevä mies (John Travolta), joka utelee Garberilta päivän markkinahintaa panttivangeiksi otetuista matkustajista. Garber saa tulenarkaan tilanteeseen tuekseen poliisin panttivankineuvottelijan Camonettin (John Turturro) ja turhiksi takapiruikseen ketkun pormestarin (James Gandolfini) ja tämän nilkin apparin (John Benjamin Hickey). Ryderin osoitettua tuliaseella olevansa tosissaan, lunnaista päästään nopeasti yhteisymmärrykseen, mutta sitä Garber ei meinaa millään ymmärtää, millä konnajengi aikoo rahoineen paeta paikalta.

Kolmas valkokangasversio John Godeyn romaanista The Taking of Pelham 1-2-3 (ensimmäinen oli Joseph Sargentin tiukka rutistus vuodelta 1974, jonka pääosissa olivat Walter Matthau ja Robert Shaw, toinen (1998) tv:lle tehty, Felix Enríquez Alcalán varsin uskollinen sovitus ensimmäisestä, jossa vastavoimina mittelivät Edward James Olmos ja Vincent D'Onofrio) on Tony Scottin visuaaliseen tyyliin modernisoitu update, jonka on käsikirjoittanut Oscar-palkittu (L.A. Confidential, 1997) Brian Helgeland. Ensimmäinen iso muutos originaaliin on korvata värikoodeilla toisiaan nimittävät konnat (Quentin Tarantino nappasi kikan Reservoir Dogsiinsa (1992) juuri Pelhamista) normaaleilla nimillä. Toinen on Godeyn hienosti rakentaman finaalin muuttaminen ja  tuominen päivänvaloon turhankin tutuin seurauksin. Elokuvan eläväisyyden pääpaino on kuitenkin Helgelandin taitavasti kirjoittamassa dialogissa kahden pääpelurin mitellessä voimiaan verbaaliasein pitkissä radiopuhelinkeskusteluissa, joissa kumpikin etsii tarkkaan harkituin lausein toisen heikkoja kohtia, niitä myös löytäen ja käyttäen.

Ohjaaja Tony Scottin ja Denzel Washingtonin kimppana on aiemmin valmistunut komea Purppuravyöhyke (Crimson Tide, 1995), helvetillisen kova Man on Fire (2004) sekä kiehtovasti kikkailtu aikamatkailu Deja Vu (2006). Uusin, Kaappaus metrossa – Pelham 1 2 3 on rutiinilla kulkeva ja tavallisen tasokas perusjännäri, jonka tekemisen motiivia on kuitenkin vaikeampaa keksiä. Kaksi aiempaa filmatisointia Godeyn alkuperäistarinasta kun olivat varsin päteviä esityksiä, eivätkä näin ollen edes kaipaa uudelleenlämmittelyä. Toki originaalia tuntemattomat saavat Pelham mk. 09:stä hyvää kyytiä, sillä vauhtiahan Scott on aina osannut leffoihinsa kaataa suurella kauhalla. Ja niinpä tälläkin kertaa Scott saa pääkuvaajansa Tobias A. Schliesslerin kanssa reippaasti irti N.Y.:n metrotunneleista ja niiden klaustrofobisista sokkeloista, sortumatta onneksi liialti tavaramerkkiinsä kuvamateriaalin manipulointiin, kikkailuun, joka teki esimerkiksi Dominosta (2005) miltei katselukelvottoman elämyksen, jonka jäljiltä olo oli kuin Linnanmäen Kirnussa pari tuntia putkeen ajelleella krapulaisella. Kokonaisuutena Pelham 1-2-3 jää kuitenkin vain varmakätisesti tehdyksi ja tasaisesti toimivaksi perustrilleriksi, jota olisi voinut reippaammallakin kädellä maustaa sattumilla. Vaikka sutinassa särmää piisaakin, lopullinen ryhtiliike olisi tuonut tapahtumiin enemmän potkua.

Denzel Washington on taitava itsensä pönäkkänä byrokraatti Garberina, konttorirottana, joka joutuu olosuhteiden pakosta myös fyysisyyttä vaativiin ponnistuksiin ryntäillessään pitkin suurkaupunkia halkovia metrotunneleita sekunteja laskien. John Travolta on taas Washingtonin täydellinen vastakohta katukieltä jauhavana Ryderina, jonka karski ja cooli ulkokuori peittää alleen miehen todelliset tarkoitusperät. Sivurooleissa James ”Tony Soprano” Gandolfini on niukasta valkokangasajastaan huolimatta laatu-ukko Ison omenan persaukisena pormestarina, John Turturro kerrankin normaali rutinoituneena etsivänä, kun taas monien roistoroolien veteraani Luis Guzmán tekee näitä latinoliskoja vaikka unissaan.

Harry Gregson-Williamsin score pulputtaa, rytisee ja kulkee kuin luotijuna, ja tekee Scottin kiihkeille kuville hienosti oikeutta. Erinomaisesti kulkeva alkuteema Something On The Track luo tyylin ja suunnan, mitä pitkin kuljetaan kuin kiskoilla loppuun saakka. Hyvin jyskäävät myös terhakkaat esitykset kuten Money Run, The Train Leaves The Station sekä The Lights Are All Green. Viileämpää läpivetoa musiikkiraidalle tuovat kivan konstikas An Ass Model Named Lavitka sekä finaalin imukykyinen fiilistely …You Are A Yankees Fan. Samalla tavalla kuin ohjaaja Scottin elokuvat, myös Gregson-Williamsin musiikki nytkähtelee, peruuttaa ja ottaa uusiksi tavalla, joka on tehnyt miesten kuudesta aiemmastakin yhteistyöteoksesta (Valtion vihollinen (Enemy of the State, 1998), Spy Game (2001), BMW-spotti Beat the Devil (2002), Man on Fire, Domino ,ja Deja Vu) niin visuaalisesti kuin musiikillisestikin toimivia kokonaisuuksia.

Yhteenveto
Ammattimiesten pieteetillä rakentama ja tähtitehoilla terästetty pätevä perusjännäri ei lähde vaadittavaan vauhtiin, vaan jättää katsojan parin pysäkin päähän maalista. Nimimiesten läsnäolosta huolimatta välityön sivumaulta ei katsomossa pääse täysin välttymään.

Anamorfinen: 
Anamorfinen
Levymäärä: 
0
Arvosana DVD:lle: 
Arvosana kuvasta: 
Arvosana äänestä: 
Arvosana bonusmateriaaleista: 
Pakkotekstitys: 
On
Kuvagalleria: 

Lisää uusi kommentti



Copyright © FilmiFIN 2004 - 2016