Elokuva
Alistair MacLeanin käsikirjoittama ja Brian G. Huttonin ohjaama Where Eagles Dare – Kotkat kuuntelevat (1968) on suuren volyymin sota- ja agenttikuvaus huimissa maisemissa. Elokuvaa tähdittävät Richard Burton ja Clint Eastwood, joka joutui vaihtamaan ponchonsa ja stetsoninsa sotilasunivormuun, ja suuntaamaan aurinkoisilta tasanteilta jääkylmään vuoristoon kuvaamaan elokuvaa, jossa hänen roolihahmonsa saisi tappaa enemmän ihmisiä kuin mikään muu hahmo hänen urallaan. Siitä on 60- ja 70-luvuilla väkivaltaisista elokuvista tunnetuksi tulleen näyttelijän vaikea kieltäytyä. Kotkat kuuntelevat on kuitenkin pikkupoikamaisen surrealistinen tomintaelokuva, jonka väkivalta ja ruumismäärä eivät tunnu tavoittavan katsojaa, varsinkin, kun ottavana osapuolena ovat elokuvahistorian rakastetuimmat viholliset – saksalaiset.

Sekalainen joukko brittejä (sekä Eastwoodin näyttelemä yksi jenkki) lähetetään äärimmäisen tärkeälle, vaaralliselle ja hankalalle tehtävälle vapauttamaan vangiksi joutunut amerikkalainen kenraali saksalaisten kynsistä. Kenraali ei ole vankina missä tahansa tyrmässä, vaan vuoriston keskelle rakennetussa Schloss Adlerissa, kotkan linnassa. Paikka on nimensä veroinen linnoitus, sillä ainoastaan kotkilla on asiaa äärimmäisen tiukasti vartioituun, maantieteellisesti mahdollisimman vaikeaan paikkaan perustettuun sotilastukikohtaan. Ensiarvoisen tärkeän tehtävästä tekevät vangiksi joutuneen kenraalin tiedot liittoutuneiden toisesta rintamasta, sillä jokainen puhuu ennen pitkää. Ja aivan kuin tässä ei olisi tarpeeksi pähkinää rouskuteltavaksi, tarinan edetessä juoni tiivistyy mitä monimutkaisemmaksi kaksoisagenttien juonitteluksi, ja läheltä piti –tapahtumat seuraavat toisiaan.

Kotkat kuuntelevat on alusta loppuun huimaa katseltavaa. MacLeanin kirjoittama tarina (josta vasta myöhemmin muodostui kirjaversio) vie katsojan komeisiin maisemiin ja lavasteisiin, jotka jättävät varjoonsa uuden ajan CGI-rymistelyt. Elokuva myös kulkee eteenpäin hyvin yksityiskohtaisesti, sillä kaikki puuhastelut näytetään katsojalle, mistä muotoutuu mukava tekemisen meininki. Erinäisiä tapahtumia riittää myös vaikka kahdelle elokuvalle. On soluttautumista, hiiviskelyä, juonittelua, taistelua ynnä muuta vakooja-aktiviteettia, ja lopulta koko homma tiivistyy mielettömään bensaräjähdysjuhlaan. Michael Bay, pois alta.

Elokuvan yllämainitut vahvat ja edustavat puolet kääntyvät myös jossain määrin pienehköksi miinukseksi. Näyttävyydestään ja tiukasta toiminnasta huolimatta elokuva on hieman liian raskas- ja vakavamielinen agentti- ja sotaseikkailuksi. Myöhemmin kirjassa kukkivasta pienestä huumorista ei ole tietoakaan. Eastwoodin esittämä Schaffer, joka oli kirjassa lievän humoristinen sidekick, on vaihtunut clinttimäisen sarkastiseksi asesankariksi, jonka tähtistatus jättää osittain myös Richard Burtonin esittämän pääroolihahmon varjoonsa. Myös toiminta- ja etenkin hiippailukohtaukset olisivat kaivanneet hieman enemmän muun elokuvan mainiota dialogia rytmittämään kohtauksien kulkua.

Kaikesta huolimatta elokuvasta on vaikea olla pitämättä. Suurella antaumuksella luotu Alistair MacLeanin raudankova vakoojamaailma pitää tiukassa otteessa loppuminuuteille asti – vaikka homma olisikin voitu saattaa päätökseen muutamaa minuuttia aikaisemmin. Elokuva kuuluu klassisten toimintaelokuvien eliittiin, eikä se ole menettänyt vuosien saatossa tippaakaan tehoaan.

Tekniikka
Anamorfinen (2.40:1) kuva on kauttaaltaan hieman rakeinen, ja ulkokuvaukset ovat osittain hitusen roskaisia, mutta kokonaisuudessaan kuva on miellyttävän tarkka näinkin vanhaksi elokuvaksi. Dolby Digital 5.1 –ääniraita tuo mukavaa eloaa räjähdyksistä ja laukauksista koostuvaan äänimaailmaan, vaikka äänet paikoitellen ovatkin hieman tunkkaisia ja studionauhoitus paistaa läpi. Kokonaisuudessaan julkaisun tekninen laatu on kuitenkin kelpo tasoa.

Lisämateriaali
Teatteritrailerin lisäksi levyltä löytyy 12-minuuttinen making of –dokumentti, josta ei saa oikein mitään irti. Pari lyhyttä näyttelijöiden kommenttia sisältävä pätkä keskittyy räjähdyksien näyttämiseen, ja lopun aikaa fiilistellään elokuvasta tutuilla kohtauksilla.

Yhteenveto
Kotkat kuuntelevat on tuttua Alistair MacLeanin kynänjälkeä, ja valkokangassovitus on paitsi kunnianhimoinen, myös onnistunut. Toimintaa ja jännitystä tarjoillaan tasaiseen tahtiin, eikä kyyti jätä taatusti kylmäksi.