Tulevaisuudessa maapallon elinolosuhteet ovat heikenneet siihen tilaan, että elämän ehtoja on etsittävä avaruuden käymättömistä korpimaista. Avaruusalus Avalon matkaa kohti uutta planeettaa, Homestead II:sta, kyydissään 120 vuoden hyperuneen vaivutettuina 258 miehistön jäsentä ja 5000 matkustajaa. Vaan vekkari tekee tepposet ja herättää mekaanikko Jim Prestonin (Chris Pratt) 90 vuotta liian aikaisin. Aikansa aluksella, seuranaan ainoastaan baarimikkoandroidi Arthur (Michael Sheen), haahuiltuaan, yksinäisyyteensä tikahtuva Jim päätyy varsin itsekkääseen ratkaisuun ja saa kaverikseen kirjailija Aurora Lanen (Jennifer Lawrence). Parin seesteiseen yhteiseloon tuo oman jännitteensä aikaisen herätyksen syyn selvittäminen ja pikkuhiljaa ympäriltä hajoava alus, joka uhkaa koko retkikunnan tulevaisuutta.

Mitä tapahtuu, kun yhdistetään kaksi erinomaista elokuvaa, sysimustan toimintakomedian Headhunters (2011) ja upean tosidraaman The Imitation Game (2014), tehnyt ohjaaja Morten Tyldum ja kahdesta ala-arvoisesta adaptiosta, The Darkest Hour (2011) ja Prometheus (2012), tunnettu käsikirjoittaja Jon Spaihts? Vastaus on elokuva Passengers, jonka puikoissa Tyldum tekee minkä kykenee, mutta Spaihtsin kliseisiin tikahtuva tarinantynkä ei anna taitavalle kertojalle kauheasti mahdollisuuksia. Perusdilemma on toki mielenkiintoinen, voiko toisen ihmisen elämän manipuloiminen, eloon herättäminen, olla verrattavissa murhaan, jos tulevaisuuden tarjonta rajoittuu vain yhden ihmisen omahyväiseen tekoon, mutta juonikuvion laahaava rakenne tekee romanttiseksi survivaalidraamaksi menevästä tarinasta paikoin raskaan siirappista seurattavaa. Vaikka plagiointisyytöksiäkin sateli, lähinnä liittyen vuonna 1953 julkaistun Weird Science -lehden tarinaan 50 Girls 50, jossa kaksi avaruusmatkustajaa heräävät unesta liian aikaisin, Spaihtsin ansioksi on kuitenkin sanottava se, että, mies onnistui sentään makselemaan velkojaan osallistuessaan Scott Derricksonin ohjaaman, maanmainion Doctor Strangen (2016), käsikirjoitukseen.

Visuaalisesti äärimmäisen kaunis ja detaljeissaan rikas Passengers on kerronnaltaan rauhallinen ja henkeväkin, joskin finaaliin tultaessa myös enemmän tutumpaan scifi-toimintaan painottuva satu, modernisoitu versio Tukholma syndroomasta, jonka koreissa kulisseissa ihmisen perustarpeet, ulkoisen uhan sijaan, synnyttävät jännitteet. Avaruusarkea viimeksi mullistaneisiin elokuviin, Alfonsó Cuaronin Gravityyn (2013) ja Christopher Nolanin Interstellariin (2014), verrattuna Passengers jää pahasti jälkeen, vaikka samaan henkevyyteen kovin pyrkiikin.

Hollywoodin nuoren polven supertähdet Jennifer Lawrence ja Chris Pratt tekevät ohjaajan ohella kaiken tehtävissä olevan, että joutavuuksiin kompasteleva juonikudos toimisi tyydyttävästi, mutta rajallinen lähdemateriaali ei sen suuremmin haasteita tarjoa.
Katseen kestävän pääparin ja Michael Sheenin paikoin mainion baarimikon Arthurin lisäksi mukana matkalla nähdään Lawrence Fishburne Avalonin päällikkö Gus Mancusona ja Andy Garcia kapteeni Norrisina.

Teknisesti kekseliään näyttävä, mutta tarinaltaan tönkkö avaruussaippua ei ole täysin musta aukko, mutta siihen nähdyllä vaivalla ja massilla lopputuloksen olisi odottanut olevan paljon parempi.