Elokuva
2700-luvulle tultaessa maapallo on muuttunut suunnattomaksi kaatopaikaksi, jonka ihmiskunta on hylännyt. Jäljelle jääneet asukit telluksella ovat romunkerääjärobotti WALL•E (lyhennys sanoista Waste Allocation Load Lifter•Earth-class (äänenä Ben Burtt)) ja tämän ainoa ystävä, utelias pieni torakka. WALL•E painaa pitkää päivää kuutioittaen tonnikaupalla romua ja keräten samalla itselleen pikku aarteita (paukkumuovia, Zipposytkäri, Rubikin kuutio). Yön koittaessa musiikista nauttiva pikku-uurastaja vetäytyy hellyttävästi sisustettuun kotikonttiinsa, riisuu väsyneet telaketjunsa, katselee hetken Hello, Dollya (1969) ja siirtyy lopulta uni-tilaan. Vuosisatoja jatkunut loputon uurastus kuitenkin keskeytyy, kun piskuinen robotti tekee suuren löydön ja saa sen myötä paikalle myös etsijärobotti E-VA:n (Extraterrestial Vegetation Evaluator) (Elissa Knight), johon häkeltyen kiintyy kiikarisilmiään myöten. WALL•E:n löytämä artefakti aloittaa hurjan ketjureaktion, joka johtaa metallisen sankarimme läpi avaruuden aina emoalus Axiomille asti. Axiomin täydellisesti automatisoidussa keinomaailmassa evoluutio on kuitenkin tehnyt tepposet kaiken fyysisen työn koneille jättäneelle ihmiskunnalle, jonka edustajat ovat muuttuneet lyhytraajaisiksi ja tylsistyneiksi läskikasoiksi. Aluksen kapteeni (Jeff Garlin) joutuu äärimmäisen rasitukseen, kun selviää että, uskolliset koneapurit ovat vahvasti eri mieltä isäntien kotiinpaluusta. Ihmiskunnan tulevaisuus on lopulta WALL•E:n ja EVA:n nokkeluuden ja rohkeuden varassa.

Ohjaaja Andrew Stanton (Nemoa etsimässä, 2003) on luonut elokuvaansa huikaisevan maailman. Romujen, lian ja roskien täyttämät kaupungit ovat pienintäkin yksityiskohtaansa myöten suunniteltuja, kuin innovatiivisesti rakennettuja taideteoksia. Peilaavien pintojen heijastuksia nerokkaasti hyväksikäyttävä, visuaalisesti uskomattoman detaljirikas elokuva onnistuu liki mahdottomassa, saaden peltisen päähenkilönsä välittämään pelkillä kiikarisilmillään enemmän tunnetiloja ja ajatuksia kuin monet taidokkailla ihmisnäyttelijöillä täytetyt elokuvat yhteensä. WALL•E on hahmona Pixarin luomuksista sympaattisin, ilman ensimmäistäkään hymyä tai surun murtamaa huulimutrua.

WALL•E on samanaikaisesti taattua laatuleffaa kunkkupaja Pixarilta, mutta myös tyystin erilainen kuin megafirman aiemmat hittikuvat. Suurimmalta osin tyystin ilman dialogia etenevä, opettavainen ja fiksu tarina imaisee mukaansa kuin vetosäde ja juuri tuo puhumattomuus kääntyykin WALL•En vahvimmaksi valtiksi. Kun tapahtumia ei turhaan pureskella puhein, elokuva pistää katsojan miettimään, ei pelkästään juuri nähtyä, vaan myös sen hahmojen motiiveja, mennyttä ja tulevaa.

Pohjimmiltaan yksinkertaisesta tarinastaan huolimatta WALL•E tavoittaa jotain suurempaa. Siitä huokuu tuntoja vaikkapa Stanley Kubrickin mestarillisen Avaruusseikkailu 2001:n (2001: A Space Odyssey, 1968) ylevyydestä ja sen tarkkaan ajatelluista allegorioista. Suomessakin ilman ikärajamerkintää valkokankaita valloittava WALL•E ei välttämättä avaudu aivan pienimmille leffafriikeille, sillä se luottaa Hollywoodissa hyvin poikkeuksellisesti myös katsojan aivotyöhön ja kiinnostukseen yhdistellä nähtyjä asioita mielessään. WALL•E onkin harvinaisen älykäs elokuva, jonka mietitty hätäsanoma ylikansallisten suuryhtiöiden ajattelemattomuudesta ja kerskakulutuksen vaaroista uppoaa sanoittakin sukkana sisään.

Toinen suuri kiitos elokuvan erinomaisuudesta kuuluu ehdottomasti äänisuunnittelija Ben Burttille, neropatille, joka WALL•E:n lisäksi on herättänyt piipityksin ja surinoin eloon myös mm. Star Warsien R2-D2:n. WALL•E:lla ei välttämättä ole paljon sanottavaa (”Eee-vaa…”), mutta tapa, jolla rohkea robotti sen tekee, on henkeäsalpaavan koskettava. Elissa Knightin ääntelemä EVA on niin ikään napakymppi, vocoderin mieleen tuovine kujerruksineen.

WALL•E:n komean ja kaihoisan musiikin takaa löytyy taitava ja arvostettu, seitsenkertainen Oscar-ehdokas Thomas Newman. Minimalistisuudestaan tutuksi tullut Newman on luonut sävelteokset mm. elokuviin Naisen tuoksu (Scent of a woman, 1992), Rita Hayworth -Avain pakoon (The Shawshank Redemption, 1994), American Beauty (1999), Matkalla Perditioniin (2002) sekä suursuosikki tv-sarja Mullan alla (Six Feet Under, 2001-2005).
Newmanin taito ja monipuolisuus ovat tehneet tämän luomasta musiikista yhden niiden isäntäelokuvien tärkeimmistä elementeistä. Tuttuun tapaan WALL•E:nkin score koostuu monista pienistä paloista, joista arvoon arvaamattomaan nousevat ainakin kujeileva Bubble Wrap, häpeämättömän romanttinen First Date, Newmanin ja Peter Gabrielin yhteistyönä syntynyt komea Define Dancing sekä finaalin koskettava Horizon 12.2. Musiikkiraidalla kuullaan myös Michael Crawfordia (Hello Dollyn Put On Your Sunday Clothes), Louis Armstrongia (La Vie En Rose) ja Peter Gabrielia (Down To Earth).

Yhteenveto
WALL•E on mykistävän komea ja ajatuksekas mestariteos, jopa Pixarin korkeilla kriteereillä mitattuna. Se edustaa tämän hetken animaatioiden korkeinta tietotaitoa ja ehtymätöntä elokuvallista ajattelua. Klassikko jo syntyessään.