Stanley Kubrickin kiistellyn uran kenties ristiriitaisimman vastaanoton saanut elokuva on vuonna 1971 valmistunut Kellopeliappelsiini (Clockwork Orange). Elokuva perustuu Anthony Burgessin vuonna 1962 kirjoittamaan romaaniin, josta Kubrick itse laati elokuvakäsikirjoituksen. Vaikka Kubrickin tavoista poiketen elokuva on melko uskollinen kirjalliselle versiolle, ei Burgess juurikaan lämmennyt tarinan filmatulle versiolle. Tarkemmin määrittelemättömään lähitulevaisuuden totalitaariseen ympäristöön sijoittuva yhteiskuntasatiiri nostatti valmistuessaan melkoisen myrskyn ja sen ympärillä vellova keskustelu jatkuu edelleen.

Vaikka Kubrick toisinaan suhtautui näyttelijöihin vähätellen, on hänkin myöntänyt, että Kellopeliappelsiinia ei olisi kannattanut edes tehdä ilman Malcolm McDowellia. Elokuvan antisankaria Alexia näyttelevän McDowellin jäänsiniset, sisäisesti täysin kuolleilta vaikuttavat silmät ja hänen jäätävällä äänellä etenevä kerrontansa saavat kylmät väreet hiipimään pitkin katsojan selkäruotoa jo ensimmäisten sekuntien aikana. Alex ja hänen kolme druugaansa istuvat maitobaarissa ryystämässä terästettyä maitoa, joka pitää mielen virkeänä illan ultraväkivaltaisia leikkejä varten. Yön mittaan Alex ystävineen pahoinpitelee näennäisen satunnaisesti vastaantulevia ihmisiä, ajaa varastetulla autolla pitkin vastaantulijoiden kaistaa ja huipentaa iltansa tekemällä vanhat kunnon sisään-ulos -temput syrjäisellä maaseudulla asuvan kirjailijan vaimolle tämän kauhistuneen puolison silmien edessä.

Keskiluokkaisten vanhempiensa luona asuvalla Alexilla on tunteettoman sosiopaatin ohella myös toinen puolensa: hän on sivistynyt ja halutessaan hyvin miellyttäväkäytöksinen nuori mies, joka rentoutuu illan koitoksia varten kuuntelemalla Beethovenin musiikkia. Hän pystyy puhumalla vakuuttamaan niin vanhempansa kuin epäluuloisen koulukuraattorin hyvistä aikomuksistaan. 

Jossain vaiheessa Alexilta kuitenkin karkaa mopo käsistä, ja erään ryöstön yhteydessä hän tulee surmanneeksi naisen. Uskolliset druugat hylkäävät johtajansa poliisin käsiin. Pikaisen oikeudenkäynnin lopputulos on tyly: Alex passitetaan neljäksitoista vuodeksi kiven sisään. Parin vuoden istumisen jälkeen hän kuulee huhuja uudesta hoitomenetelmästä, jolla väkivaltarikollisista kitketään taipumus väkivaltaiseen käytökseen ja heistä tehdään yhteiskuntakelpoisia kansalaisia.

Alex hankkiutuu Ludovico-menetelmän koekaniiniksi. Muutaman viikon tehokkaan hoitojakson - joka kuuluu elokuvan puistattavimpiin kohtauksiin - jälkeen päähenkilömme huomaa parantuneensa. Tai ainakin melkein: Alexilla on yhä väkivaltarikollisen luonne, mutta tehokkaan aivopesun tuloksena hän on kykenemätön väkivaltaiseen käytökseen, sillä jo väkivaltaiset ajatuksetkin saavat hänet voimaan fyysisesti pahoin. Entinen huligaani on valmis palautettavaksi yhteiskuntaan sen täysiarvoisena jäsenenä, mutta onko ihminen, jolla ei ole valtaa itse päättää oikeasta ja väärästä edes ihminen vai vain kellopelin kaltainen mekaaninen luomus? Entä kuinka pitkälle yhteiskunta voi mennä suojatakseen itseään Alexin kaltaisilta moraalittomilta rikollisilta? Näitä kysymyksiä Kellopeliappelsiini pakottaa katsojan pohtimaan tarjoamatta valmiita vastauksia tai toimintamalleja.

Valmistuessaan Kellopeliappelsiini herätti valtaisan kohun ympäri maailmaa. Elokuvan viesti ymmärrettiin yleisesti väärin, joko tarkoituksellisesti tai tahattomasti. Englannissa kohu sai lopulta sellaiset mittasuhteet, että Kubrick kielsi elokuvan esittämisen Iso-Britanniassa elinaikanaan. Kiellon takana saattoivat olla elokuvan inspiroimat raiskaukset ja väkivallanteot tai ohjaajaa ja hänen perhettään kohtaan suunnatut tappouhkaukset. Esityskieltoa myös kunnioitettiin, siitä pitivät huolen elokuvan tuotantoyhtiön lakimiehet. Monissa muissa maissa elokuva kiellettiin kokonaan tai sille määrättiin korkein mahdollinen ikäraja. Tämä siitä huolimatta, että edes 1970-luvun alun mittapuun mukaan kyseessä ei suinkaan ollut mikään ultraväkivaltainen elokuva. 

Kellopeliappelsiini ei ole millään muotoa miellyttävä katselukokemus, mutta siitä huolimatta kyseessä on elokuva, joka on pakko katsoa yhä uudestaan ja uudestaan. Lukemattomien katselukertojen jälkeen huomaan vielä löytäväni elokuvasta uusia näkökulmia ja tulkintamahdollisuuksia. Taitavasti Kubrick manipuloi katsojan tuntemaan jopa sympatiaa Alexia kohtaan.

Loistavan Malcolm McDowellin rinnalla elokuvan muut keskeiset hahmot jäävät enemmän tai vähemmän värittömiksi, mutta se lienee jossain määrin tarkoituksellistakin. Patrick Magee tekee kuitenkin koskettavan tulkinnan kovia kokemaan joutuvan, kumouksellisen kirjailijan Frank Alexanderin roolissa. Alexin vanhempia näyttelevät Philip Stone ja Sheila Raynor onnistuvat olemaan herttaisen pihalla jälkikasvunsa edesottamuksista, aivan kuten monet vanhemmat tosielämässäkin.

Elokuvassa esiintyy pienessä roolissa myös entinen kehonrakentaja David Prowse, jonka nimi lienee tuttu useimmille Tähtien sota -elokuvien ystäville. Prowsen kasvot ja ääni ovat kuitenkin jääneet monille vieraiksi, sillä hän kantoi alkuperäisessä Tähtien sota -trilogiassa Darth Vaderin sotisopaa ja "puhui" James Earl Jonesin äänellä.

Kuva
Takakannen lupauksista huolimatta kuva ei ole anamorfinen. Onneksi se on kuitenkin oikeassa kuvasuhteessa. Muuten kuvassa ei juuri kehumista ole. Kannen mainoslause "digitaalisesti uudelleentallennettu ja -masteroitu" ei ainakaan tällä kerralla ole tae laadukkaasta kuvasta.

Kuva on kautta elokuvan pehmeänpuoleinen ja yksityiskohtien toistossa ei ole kehumista. Kirkkaissa kohtauksissa kuva usein "palaa puhki", vastaavasti taas pimeät kohtaukset ovat vain tummanharmaata suttua. Positiiviselle puolelle voidaan kirjata kohinan puuttuminen miltei kokonaan ja värisävyjen toistuminen suhteellisen luonnollisina.

Visuaalisesta ilmeeltään Kellopeliappelsiini on vähintään yhtä hätkähdyttävä kuin sisältönsä puolesta. Valokuvaajana uransa aloittanut Kubrick oli loputtoman kiinnostunut kokeilevista kuvallisista ratkaisuista. Nerokkaasti hän tässäkin elokuvassa käyttää erikoisia kuvakulmia ja muita uraauurtaavia ratkaisuja tehokeinoina.

Ääni
Dolby Digital 5.1 -ääniraita ei irrota hurraahuutoja kotisohvalta. Äänimaisema painottuu vahvasti eteen keskelle ja dialogi kuulostaa tukahtuneelta. Myöskään ääniraidan dynamiikassa ei ole kehumista.

Elokuvan musiikkiraidan on säveltänyt Walter Carlos, joka muutamaa vuotta myöhemmin, sukupuolenvaihdosleikkauksen jälkeen, ryhtyi käyttämään nimeä Wendy Carlos. Elokuvaan sävellettyä musiikkia merkittävämmässä osassa ovat kuitenkin useat klassiset sävelmät. Erityisesti Ludwig Van Beethovenin yhdeksännellä sinfonialla on elokuvassa merkittävä rooli.

Lisämateriaali
Pelkistetty linja jatkuu lisämateriaalin suhteen. Tarjolla on vain traileri ja lyhyt luettelo elokuvan voittamista palkinnoista ja Oscar-ehdokkuuksista.

Yhteenveto
Kellopeliappelsiini on järkyttävä ja ahdistava elokuva ylihuomisen maailmasta, joka soveltaa väkivaltarikollisiin menetelmiä, jotka eivät ole kovin kaukana näiden suorittamista rikoksista. Yli kolmen vuosikymmenen iästään huolimatta elokuvalla on paljon sanottavaa myös tämän päivän ihmisille.

DVD on teknisesti korkeintaan keskinkertaisella tasolla, mutta siitä huolimatta tämä elokuva kuuluu jokaisen ajattelevan ihmisen elokuvahyllyyn.

Pilkunviilaajille tiedoksi: tämän elokuvan suomenkielisestä nimestä on käytetty sekä muotoa Kellopeliappelsiini että Kellopeli appelsiini. Ensin mainittu on vanhempaa perua ja mielestäni näin ollen oikeampi. Lisäksi DVD:n kansiteksteissä nimi esiintyy yhteen kirjoitettuna. Kieliopilla ei ole tämän asian kanssa mitään tekemistä.