Alkuperäinen nimi: 
Matchstick Men
Julkaisija: 
Valmistusvuosi: 
2003
Valmistusmaa: 
Ohjaaja: 
Musiikki: 
Ikäsuositus: 
K11
Kesto: 
111
Pelimiehet
Jouko Luhtala, To, 09/12/2004 - 00:00

Elokuva
Ridley Scottin uralle mahtuu monenlaista. Alien ja Blade Runner 70- ja 80-luvun taitteen molemmin puolin, tekivät hänestä ison nimen Hollywoodissa, kun taas koko 90-luku oli Thelma & Louisen jälkeen melkoista alamäkeä. Tuolloin Scott ohjasi mm. G.I. Janen. 2000-luvulle tultaessa Scott on ohjannut niin kriitikoihin kuin yleisöönkin menevää elokuvaa. Gladiatorista alkanut uusi nousu on poikinut Hannibalin, Black Hawk Downin ja nyt tuoreimpana Matchstick Menin (Suom. Pelimiehet).

Jos "viihdyttävä elokuva" olisi genre, luokiteltaisiin Matchstick Men ehdottomasti siihen kategoriaan, mutta nykyisellään se kuuluu Ocean's Elevenin jälkeen uuden nousun kokeneeseen veijari-elokuvien listaan. Tällaisena elokuvana Pelimiehet pyörii virkistävän pienissä piireissä. Nyt ei olla tekemässä kaikkien aikojen suurinta huijausta, vaan panokset pysyvät varsin uskollisina elokuvan roolihenkilöille, jotka haluavat tehdä yhden suuremman keikan.

Pelimiehet on mukavan ihmisläheinen elokuva ja sen kolmeen selkeään päähenkilöön on helppo samaistua, ja kun elokuva etenee, alkaa heidän kohtaloistaan välittää. Roy (Nicolas Cage) on elokuvan kannalta tärkein henkilö niin tapahtumallisesti kuin myös keskivertokatsojien kannalta. Harva tätä elokuvaa lähtisi katsomaan, ellei kannessa komeilisi mm. Adaptationista ja The Rockista tuttu Hollywood -tähti. Cage tekee varsin perusvarman suorituksen, joskin muutamissa kohtauksissa hänen todella syvällä olevat maneerinsa tulevat liikaa esille. Taitavampi näyttelijä olisi saanut tehtyä Royn hahmosta helpommin samaistuttavan, sillä niin ulkoilmaa kuin epäsiisteyttäkin kammoksuva hyväntahtoinen huijari ei ole niitä hankalimpia roolihenkilöitä näyteltäväksi.

Frank (Sam Rockwell) on huijarikaksikon rennompi puolisko. Frank ei ota hommistaan liikaa paineita, ja monasti hän luo hienoa kontrastia Cagen roolihahmolle. Näyttelijöiden välinen yhteispeli toimii monessa kohtauksessa hienosti, ja Rockwellillä onkin varmasti tulevaisuutta Hollywoodissa menevän miehen rooleissa. Näyttelijätrion todellinen yllätys on kuitenkin elokuvan tekohetkellä 23-vuotiaan Alison Lohmanin roolisuoritus 14-vuotiaana Royn tyttärenä, joka ilmestyy tämän elämään lähes tyhjästä. Lohman oli erittäin hyvä jo White Oleanderissa (2002) ja Matchstick Menissa nuorukainen jatkaa näyttöjen antamista. Ja piru vie, minä ainakin olen vakuuttunut. Lohman esittelee elokuvan aikana koko tunteiden skaalan katumuksesta vihaan, ilosta suruun ja tekee sen äärimmäisen vakuuttavasti. Lohmanissa on ainesta todelliseen tähteyteen jos roolivalinnat vain menevät jatkossakin nappiin.

Koko kolmikko tekee siis varsin hyvää työtä ja syytä onkin, sillä Pelimiehet pelaa varsin paljon tämän trion varassa. Itse juoni muuttuu mielenkiintoiseksi vasta loppuvaiheessa, ja alussa pääpaino onkin ihmisten välisellä kanssakäymisellä ja henkilöiden rakentamisella. Tämä osio on kuitenkin tehty sen verran hyvin, että sen suurempaa juonittelua ei alussa jää kaipaamaan, ja varsinkin Angelan ja Royn välistä kasvamista isä tytär -suhteeseen on mielenkiintoista seurata.

Matchstick Menin alussa käytetään hieman häiritsevää leikkaustekniikkaa, jolla hypitään vajaa sekunti tapahtumia eteenpäin. Sinällään ihan kiva kikka ei oikein palvele mitään tarkoitusta, ja kun se ei visuaalisuudellakaan millään lailla häikäise,  vaikutelma on turhanpäiväinen. Jossain vaiheessa myös tekijätiimi on ilmeisesti tämän huomannut, sillä heti alun jälkeen tuosta kikkailusta luovutaan täysin ja niin kuvauksessa kuin leikkauksessakin käytetään varsin tavanomaisia keinoja. Kuten elokuvan yleiseen ilmeeseen sopii, ei Ridley Scott ole millään lailla lähtenyt hakemaan hänelle tyypillisistä visuaalisuutta elokuvaan ja hyvä näin, sillä tällaisenaan Pelimiehet toimiikin paremmin.

Elokuvan ongelma on lähinnä se, että se ei ole juuri muuta kuin viihdyttävä elokuva. Vaikka aineksia onkin, Matchstick Men ei onnistu herättämään juuri minkäänlaisia tunteita, ja katsojalle jää vähän luu käteen lopputekstien pyöriessä silmien edessä. Elokuva on kyllä viihdyttävä ja kaikin puolin mukaansatempaava, mutta ei juuri muuta. Pelimiesten onneksi elokuvan kerronta kulkee kuin juna; niin hyvässä kuin pahassa.

Kuva

Matchstick Menin DVD-julkaisu loistaa eritoten kuvansa puolesta. Värit toistuvat erittäin selkeästi, eikä tasaisillakaan pinnoilla ole havaittavissa juuri lainkaan kohinaa. Roskia nyt ei näin tuoreesta elokuvasta saakkaan löytyä, ja elokuvan koko laaja väriskaala toistuu luonnollisesti.


Ääni

Siinä missä DVD-julkaisun kuva loistaa, ei äänimaailma tarjoa mitään mainitsemisen arvoista. DD5.1-ääniraita on nimellisesti tarjolla, mutta ei olisi mikään vääryys sanoa, että kyseessä on uudelleen nimetty stereo-raita, sen verran vähän takakanavia käytetään hyväksi. Itse äänenlaadussa ei ole kuitenkaan mitään moitittavaa ja elokuvan runsas dialogi toistuu hyvin luonnollisesti ja tarkasti.


Lisämateriaali

Lisämateriaalia ei ole määrällisesti paljon, mutta kuten tiedetään, laatu korvaa määrän. Making of -dokumentissa on jonkin verran selkään taputelua, mutta kuitenkin vähemmän kuin normaalisti ollaan totuttu. Ehkä elokuvan tuotannon varsin matala profiili on auttanut tässä, ja lisämaterieelien teossa on voitu keskittyä sisältöön markkinoinnin sijaan.
Making of -dokumentti on jaettu kolmeen osaan; esituotanto (25 min), tuotanto (25 min) ja jälkituotanto (18 min). Esituotannossa nähdään kuvauspaikkojen etsintää, vaatteiden sovitusta ja yleensäkin valmistelua kuvauksia varten. Tuotantovaiheessa taas keskitytään alusta loppuun itse elokuvan kuvaamiseen. Informaatio-arvoltaan tämä osio on heikompi kuin ensimmäinen, mutta on mukava nähdä elokuvantekijöidenkin välillä hermostuvan työpaikallaan. Jälkituotannossa keskitytään Hans Zimmerin säveltämiin musiikkiin sekä perustellaan miksi tiettyjä kohtauksia oli jätetty pois lopullisesta elokuvasta.

Kommenttiraidalla ääneen pääsevät molemmat käsikirjoittajat sekä ohjaaja Ridley Scott. Kolmikko pitääkin varsin hyvin mekkalaa, eikä hiljaisia hetkiä pääse syntymään. Informaatiotakin on saatu mukaan varsin kivasti, eikä kommentointi sorru kertomaan, mitä ruudulla millonkin tapahtuu.


Yhteenveto

Jos ei hae elokuvalta sen enempää kuin viihdykettä vajaaksi kahdeksi tunniksi tai haluaa nähdä loistavan Alison Lohmanin, on Pelimiehet kelpo valinta. Pakko on kuitenkin suositella elokuvan vuokraamista ostamisen sijaan, sillä vaikka kyseessä onkin viihdyttävä elokuva, ei Matchstick Men kuitenkaan tarjoa juurikaan uudelleenkatsottavaa. Pelimiehet ei kuitenkaan yritä kurkottaa taivaaseen, jolloin peruspomppu on ihan riittävä, ja Matchstick Men on sarjassaan hyvä elokuva. Eikä Suomi-julkaisukaan ole pöllömpi kokonaisuus.
Kuvasuhde: 
2.40:1
Anamorfinen: 
Anamorfinen
Alkuperäiskieli: 
Levymäärä: 
1
Aluekoodi: 
Ääni: 
DD5.1
Dubbaukset: 
Bonukset: 
- making of -dokumentti - kommenttiraita - traileri
Arvosana DVD:lle: 
Arvosana kuvasta: 
Arvosana äänestä: 
Arvosana bonusmateriaaleista: 
Kuvagalleria: 

Lisää uusi kommentti



Copyright © FilmiFIN 2004 - 2016